Olet täällä

Okulaari: Salaisuuden maisemassa

Okulaari-teksteissä Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.

 Tanja Ahola 2017
Kuva: Tanja Ahola

Ona Kamu Kollektiivin tuore kantaesitys Pyramidi on Pannuhalliin rakennettu installaatio, jossa näyttämö inspiroituu Bosnian pyramidien myyteistä. Teos ammentaa maailmansa temaattisesti pyramidien muinaisuudesta, niiden matemaattisen ajattomasta mystiikasta ja historian vääjäämättömästä kehityksestä, kohti nykyajassa kiihtyvää koneellistumista. Pyramidi tuottaa tehdashallin sisälle äänen ja liikkeen ja valon kolmisivuisen kohouman ajassa. Esitys tuntuu strategiselta halussaan kasvaa kokonaistaideteoksen kokoiseksi.

Olemme todellakin kuin pyramidin tai salaisuuden sisällä, todistamassa eri taiteilijoiden luovuuksia. Ääni, valo ja liike ovat omia teoksiaan Kollektiivin teoksen sisällä, eri huoneita pyramidin uumenissa. Katsojalla on vapaa liikkuvuus näyttämötilassa, ja teosta havainnoikin helposti liikkumalla eri taiteilijoiden rekisterien välillä. Kukin tekijä kommunikoi taiteellaan niin yksityiskohtaisesti, että kokijan aistit uppoavat kunkin muodon sisälle ajoiksi. Samalla kokemus rakentuu innostavan hätäiseksi; aivan kuin olisi seikkailupelin tai tehtävän sisällä, missä on rajallinen määrä aikaa ratkaista pulma, jonka johtolankoja näyttämöelementit ovat.

Ona Kamu ja Janne Marja-aho liikkuvat näyttämöllä alkuun verkkaisesti ja lopulta rajusti nykien pyramidin käynnistyessä teknomusiikin säestämänä. Marja-ahon keho räpiköi paikallaan kaikkine voimineen ja silti uneliaasti kuin kuutamouinnilla. Kehot tekevät näyttämöstä pyramidin yhteisön, jossa jokainen solu on ratas sen kosmoksessa. Esiintyjät toimivat kuin seremoniamestarit tässä avaruudellisessa rituaalissa, jonka he kuin profeetat paikoin hiljentävät laulullaan. Valoprojektori puhaltaa rakeista maisemaa näyttämön poikki, missä osa katsojista lojuu näyttävästi kuin hiekkamyrskyssä.

Pyramidi muistuttaa monella tasolla avantgardistisen performanssiviihteen perinnettä. Teoksen teknologian ja kehon musiikillisessa vuoropuhelussa on vivahteita Laurie Andersonin spektaakkeliesityksistä Björkin musiikilliseen ajatteluun. Pyramidi on voimakkaan lähellä Björkin viime vuosien tuotantoa; artistin kiinnostusta äänten rikkinäisyyteen ja äkillisiin, aistillisiin hiljaisuuksiin meluisien rytmien välissä. Pyramidi veistää äänimaiseman, joka kurottautuu samaan aikaan galakseihin ja atomeihin.

Tämän veistoksen keskeisen aseman ottaa Ona Kamun keho, joka on poikkeuksellisen raikas esiintyjä uuden tanssin kentällä. Kamun kehoa ei voi lukea merkkinä, joka näkynä perustuisi toisteisiin muistoihin tai oletuksiin. Hänessä on rujoa varomattomuutta ja arvaamatonta viehätystä, kun hän pitkien hitaiden istuinliikahdustensa jälkeen ponnahtaa hytkymään ja heilumaan äkkiväärästi teknobiitin tahtiin. Hän tekee pyramidin mysteeristä totta.

Näyttämön kolme pääelementtiä; valo, ääni ja liike istuvat hyvin hajanaisesti yhteen riviin. Ne kiertävät kukin vaikuttavana teoksenaan yhteisen teosnimittäjän ympärillä planetaarisessa yhteydessä, mutta eivät asetu täydelliseen linjaan keskenään, yhteen tajunnanräjäyttävään kompositioon. Ne ikään kuin vastustavat yhdistymistä, mutta rakentuvat silti kohti yhteistä ylempää suuntaa. Ne hiipuvat näyttävästi pyramidinsa sisäiseen avaruuteen kuin yhdessä pidetty salaisuus.

Niko Hallikainen