Olet täällä

Okulaari: Kuviin ja niiden väliin hukkumisesta

Okulaari-teksteissä Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.

 Katri Naukkarinen
Kuva: Katri Naukkarinen

Kirsi Monnin ja työryhmän Acts And Affects kuvaa väkivaltaa tai suhteita väkivallan kuviin. Teos on impulsiivinen sarja tai vyöry eri fyysisiä kuvia, jotka suhteutuvat jollain tavalla väkivaltaan. Tanssijat tekeytyvät eleiksi ja asetelmiksi, joiden liikkeissä voi nähdä muistuttavuutta väkivaltaisiin mediakuviin ja väkivaltaan kokemuksena – joko väkivallan kohteena tai sen representaatioiden etäisenä kokijana. Teos on merkeiltään riisuttu äärimmilleen ja sisältää vain muutamia konkreettisesti luettavia symboleja: kepit viittaamassa lasten sotaleikkeihin ja näyttämön reunalle järjestäytyneet liput viittaamassa rakenteellisiin liittoihin ja rajoihin.

Suureksi osaksi on tulkinnanvaraista, mihin tapahtumiin, tunteisiin tai suhteisiin näyttämön kuvat milloinkin viittaavat. Kaksi hahmoa niputtavat kolmatta köysin ja kankain pakettiin, jota he raahaavat pitkin näyttämöä. On mahdoton sanoa, kuvaako se aktuaalista elvytystä vai abstrahoitua tuntemusta, joka on affektiivisesti elvyttämisen tai kiduttamisen kaltainen, vai vielä jotain muuta. Tämä kuvien nimettömyys ja niiden kyky kannatella mitä tahansa katsojan lukemia merkkejä tai toisaalta ei merkkejä lainkaan, herättää lisäksi perimmäisemmän ja problemaattisemman kysymyksen siitä, onko edes tärkeää tai oleellista, mitä kuvataan. Teos on muoto, jossa kuva näyttää yksinkertaisesti abstrahoidulta joltain, mikä voi olla samanaikaisesti kaikkea tai ei mitään. Katsoja ikään kuin hallusinoi kuvaan kaiken sisällön henkilökohtaisista assosiaatioimpulsseistaan käsin.

Teoksen valot ja äänet ovat hyvin kirjaimellisia: ne figuratiivisesti kuvittavat makaavat ruumiit huuhtoutumaan rannalle lainehtivin valoprojisoinnein ja aaltojen äänin. Tämä on jännitteistä suhteessa teoksen tanssiin, joka on tunnusmerkeiltään  hahmotonta, maisematonta, lähes anonyymia. Tätä nimettömyyttä ilmentää tanssin tuottamien kuvien alati muuntuva loputon virta, jota tanssijat kuvaavat vastavuoroisesti kukin hyvin persoonallisesti: yksilöllisiä assosiaatioitaan hyperimpulsiivisesti ruumiillistamalla. He ovat samanaikaisesti sekä herkkävireisiä kuvien tunnolliselle elehdinnälle että kiivaita tuottamaan kuvien tulvaa yhtenä massiivisena ärsykkeenä.

Teoksen viitteenä toimiva ”post-abstraktin” käsite välittyy katsekokemuksen tasolle niin, että on mahdoton erottaa, mitä esiintyjien ruumiit milloinkin kuvaavat. Kaikesta tulee yksi pintamassa, jolla kulttuuriset väliintulot tukkivat näköyhteyden havainnon kohteeseen sellaisenaan, mikä muistuttaa virtuaalisen todellisuuden luonnetta. Teos tuntuukin kertovan kriiseistä ja havainnosta digiajassa, joka on muuttanut myös väkivallan suremisen prosessia. Mediayhteiskunnassa virtuaalitodellisuudesta tulee paikka, jossa esimerkiksi kuolleita muistellaan puhuttelemalla heitä kuin he edelleen olisivat olemassa. Virtuaalitodellisuuden profiileista ja kuvista tulee niin kuolleiden kuin elävien haamuja, joiden representaatioihin yksilöt saattavat muodostaa ilmaisuvoimaisempia tunnesiteitä kuin representoituihin yksilöihin. Teos kuvaa hukkumista representaatioiden määrään, joka hautaa mahdollisuuden itseyteen alleen.

Ruumiiden makaaminen hahmottomina rannalla tuo mieleen valtioiden rajoille huuhtoutuvat pakolaisten ruumiit tai vähintään havainnollisen suhteen näiden ruumiiden kuviin. Samalla tuo kuva muistuttaa esimerkiksi Ai Weiwein kuvallista tekeytymisestä rannalle huuhtoutuneeksi kuolleeksi pakolaislapseksi. Tämän kuvan epäeettisyys ei taas vainoa post-abstraktia kuvaa. Post-abstrakti voi tarkoittaa käytännössä sellaista retorisen ruumiinpolitiikan taidetta, jossa kuvan motiivi on selvittämätön tai hahmoton. Kuvan estetiikka voi olla täynnä merkkejä jostain selventämättömästä, jolloin itse esityksen voi nähdä yhtä hyvin kuvaavan kaikkea tai ei mitään, jolloin teos voisi helposti  kieltäytyä kuvan eettisistä vastuista.

Acts And Affects kuvaa tuntemuksiaan kriisitilannekuvista, toistamalla niiden asetelmia ja asemia, mutta tasolla, jossa viitesuhteet ovat tuntemattomat, kuin siirtymänä meta-affektiivisiin kuviin. Tanssijat tekeytyvät figuureiksi, asennoiksi ja huudoiksi, jotka lähtevät asennoista. Samalla on tietoisen epäselvää, mihin näillä viitataan, ja tämä epäselvyys on nykyisyydessä leijuva suuri affekti, jonka esitys elävöittää. Acts And Affectsissa tuntuu olevan kyse siitä, että juuri teot ja affektit liittyvät samalle ruumiinpinnalle, jolla merkityksenannot neuvottelevat toiminnan kanssa ja tulevat tuotetuiksi, missä oleellisinta on juuri tämä välisyys: And kaiken ja meidän kaikkien välillä.

Niko Hallikainen