Olet täällä

Studien über Hysterie Zwei – Sanna Kekäläisen haastattelu

Teksti pohjautuu Sanna Kekäläisen taiteilijahaastatteluun, jonka Niko Hallikainen teki Ruumiillisen taiteen teatterissa keväällä 2017.

Niko Hallikainen: Tuleva ensi-iltasi Studien über Hysterie Zwei on sisällöllisesti päivitetty uusintaensiesitys, jonka kantaesitys oli Kaapelitehtaalla vuonna 1991 ja esitetään tänä syksynä osana Zodiak – Uuden tanssin keskuksen juhlavuotta. Kerrotko alkuun teoksen ensiesityksestä?

Sanna Kekäläinen: Se oli osa Zodiakin ensimmäistä kymmenvuotiskautta. Olimme järjestäneet jo Zodiakina Uuden tanssin festivaalin, joka oli tuonut meille tunnettavuutta. Zodiak oli saanut valtionpalkinnon heti festivaalin jälkeen koko siitä rupeamasta, koska täällä tanssikentällä ei ollut mitään vastaavaa. Suurjännitelaboratorio eli nykyinen Hima&Salin jatke oli meille toista kertaa vuokralla tuon festivaalin jälkeen, minkä aikana  Zodiakin jäsenet esittivät siellä omat teoksensa. Tein itse silloin sinne Studien über Hysterie –teoksen, jonka kantaesitys oli 6.12.1991. Sen esitimme minä ja Tiina Huczkowski. Teos on rekonstruoitu kerran aiemmin, kun Virve Sutinen tilasi sen Kiasman avajaisiin, jolloin tein sen Paula Tuovisen kanssa.

Hallikainen: Mitkä toimivat tuon teosprosessin innoittajina tai lähtökohtina?

Kekäläinen: Lähtökohtia oli monia. Ensinnäkin oli analyyttinen lähtökohta, koska olin tuolloin muutama hetki sitten aloittanut psykoanalyysin, ja halusin kommentoida sitä. Olen myös aina halunnut teoksiini lähtökohtaisesti privaattia, henkilökohtaista tunnistuspintaa. Tuolloin olin kiinnostunut hysteriasta, koska se on ollut kummajainen psykohistoriassa, ja minua kiinnosti sen ironisoiminen tai jonkinlaiseen muotoon asettaminen. Studien über Hysterie on Josef Breuerin ja Sigmund Freudin kuuluisa tutkielma, mutta en kuvittanut sitä tai ottanut sieltä aihelmia, vaan se oli referenssi. Hysterian kokemuksellisuus oli itseäni kiinnostava asia, ja halusin käsitteellistää hysterian näyttämölliseen muotoon.

Pyysin tähän teokseen esiintyjäksi kanssani [Tiina] Huczkowskin, joka on sittemmin tanssin kentältä enimmäkseen poistunut. Toisen henkilön mentaali panos oli teoksessa tärkeä, jotta oli mahdollista mennä materiaalin kanssa pitkälle ilman, että se olisi pelkkää puhdasta farssia. Lopullinen muoto oli esittää teos kahdella esiintyjällä: stereokuvana suhteessa hysterian peilaavuuteen. Katsoja näkee kaksi täysin autonomista, mutta identtisesti toimivaa hahmoa. Emme tehneet mitään yhtä aikaa tai samalla tavalla, mutta meillä oli yhteinen kaava, jonka läpi porauduttiin. Kävimme läpi harjoitteita, jotka oli aivan piilotajunnasta kumpuavia. Ne liikkuivat koko ajan farssin ja tragedian rajalla – että onko tämä hauskaa vai kauheaa?

Hallikainen: Onko materiaali siis psyykkisesti kuinka haastava esittää?

Kekäläinen: Sen esittäminen vaatii jonkinlaista mentaalia fleksibiliteettiä tai rajattomuutta. Ne harjoitteet ovat erilaisia järjettömiä, primitiivisiä, hyvinkin hiljaisia, pieniä harjoitteita. Nykypäivänä Hysterie on edelleenkin aivan yhtä haastava, mutta menen Hysterien maailmaan nyt eri paikasta. Teen Studien über Hysterie Zwei -versioon alkuperäisen teoksen lisäksi toisen, uuden osan, joka reflektoi nykytilannetta: mitä nyt ajattelen tällaisesta mentaalimaailmasta ja miten koen sitä. Vaikka Studien über Hysterie on hyvin ajaton, sen luoma maailma on arkaainen, niin se tarvitsee jonkin vastavoiman, jossa on tässä tapauksessa tekstiä. Alkuperäisessä Hysteriessä ei ollut lainkaan tekstiä. Siinä oli vain lopussa yksi laulu, jossa lainataan François Rabelais’n groteskia runoa.

Hallikainen: Minkä koet tekevän siitä taas arkaaisen?

Kekäläinen: Ehkä se ympäristö, mihin se asettuu esineittensä ja toimintansa kautta. Näyttämöllä on esimerkiksi isoisäni vanhat huovat, jotka hän säästi toisesta maailmansodasta. Niissä on tietty soundi. Uuteen versioon tulee tiettyjä muutoksia, koska olemme nykyisin teatteritilaksi miellettävässä tilassa, kun se alun perin tehtiin raakaan teollisuustilaan, jossa oli betonilattia. Suurjännitelaboratorio oli todella toisenlainen tila, joka loi tietyt puitteet siihen arkaaisuuteen. Meillä ei ollut katsomoa vaan mattorullia, joiden päällä katsojat saattoivat istua. Olemme kyllä saaneet sen tuotettua jo aiemmin näillä varusteilla eri teatteritiloihin keikkaillessamme. Emme kiertäneet paljon Hysteriellä, koska siihen aikaan ei ollut tapana keikkailla kuten nykyään, mutta pääsimme sillä New Yorkin NYU-teatteriin, mikä oli todella tavatonta.

Hallikainen: Puhutaan sitten Hysterien aikalaisvastaanotosta ja millaista kritiikkiä se sai?

Kekäläinen: Se otettiin yleisesti ottaen erittäin hyvin vastaan. Varsinkin naiskatsojat siihen aikaan olivat hyvinkin innoissaan siitä. Hysterien vastaanotto oli kuitenkin ensimmäinen monista sähläyksistä teoksistani kirjoitettujen kritiikkien alueella. Tämä problematiikka töideni ja kritiikin välillä koskee yksinomaan Helsingin Sanomia, jonka monopoliasema oli silloin tuntuva ja on edelleen sitä. Tapahtui niin, että meillä oli ensi-ilta, jota oli katsomassa Helsingin Sanomien kriitikko Jukka Miettinen, joka lähti kesken esityksen pois katsomosta, mikä oli häiritsevää. Tuohon aikaan tämä polemiikki oli ollut jo aika tiukkaa, koska Helsingin Sanomissa toimi kriitikkona Irma Vienola-Lindfors, joka oli perinteinen balettikriitikko, eikä hän ymmärtänyt mitään siitä, mitä muutamat meikäläiset nykytanssissa teimme. Eli tässä oli jo ollut voimakkaana tämä asetelma ja määritelmät siitä, mikä on tanssia. Helsingin Sanomien kriitikoilla ei ollut tietotaitoa eikä halua ymmärtää, mitä tämä taiteilija tekee.

Totta kai se herätti sellaisen ärsytyksen, että mitä tämä uloskävely on, ja siihen aikaan tarvitsi aina sitä lehtinäkyvyyttä – aikana, jolloin somea ei vielä ollut ja tiedotuksen leviäminen oli alkeellista. Minä, Kirsi Monni ja Marja Silde kirjoitimme suhteellisen kiukkuisen vastineen Teatteri-lehteen. Se oli voimakasta ilmaisua tilanteen vääryydestä, ei tosin mitään alatyyliä. Se ei ollut yksinomaan kriitikon uloskävelystä tästä teoksesta vaan koko tätä tilannetta valottava vastine. Raija Ojala, joka oli silloin Teatteri-lehden päätoimittaja, julkaisi sen. Tässä tapahtui heti tällainen puoluejakauma ensi-illan jälkeen. Minua uhkailtiin, ja valtalehden piti muka tuhota urani. Tätä ei kirjoitettu mihinkään, vaan se oli suoraan minulle tai minua lähellä oleville ihmisille sanottua.

Se paisui siitä vielä myrskyksi vesilasissa, kun Teppo Sillantaus otti kantaa kirjoittaen Teatteri-lehteen kriitikon oikeuksista ison ja voimallisen vastineen, näkemättä teosta ja tietämättä mistään. Ja Heikki Hellman, joka oli silloin Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen päätoimittaja, otti myös voimakkaasti kantaa sanomalla, että eihän Helsingin Sanomat kaikenlaisesta kirjoita. Virve Sutinen ryhtyi vastavoimaksi puolustamaan koko tätä tekotapaa ja estetiikkaa, joka oli vasta tuloillaan. Keskustelussa oli muitakin osallistujia Taide-lehden kautta. Helsingin Sanomiin siirtynyt Auli Räsänen kirjoitti Rondoon, että Sanna Kekäläinen ja Tiina Huczkowski ovat valtavia esiintyjiä, mutta Kekäläinen on nyt mennyt teoksellaan liian pitkälle ja näin ei voi tehdä. Mitä enemmän itse reagoin puolustamalla tekotapaani, sitä enemmän koko tilanne huononi.

Hallikainen: Mietin tämän jakauman, että tekotapaa puolustivat pääosin naishenkilöt ja vastustivat mieshenkilöt, kohdalla, että missä vaiheessa feminismi on tullut osaksi työskentelyäsi?

Kekäläinen: Feminismi on aina ollut osa työskentelyäni. Studien über Hysterie oli äärimmäisen feministinen teos, jos ajatellaan sitä, minkälainen tämä suomalainen yhteiskunta on ollut vuonna 1991. Totaalisen heteronormatiivinen, kun se on sitä vieläkin. Nyt kun sitä teosta ajattelee, se tuntuu mielestäni käsittämättömältä. Hysteriessä tapahtui jokin varpaille astuminen, mitä en ollut ollenkaan ajatellut, että niin tulisi tapahtumaan. Sen ”ruma nainen” oli jotenkin niin kauhea, että päällimmäiseksi polemiikiksi jäi se, että teoksessa esiintyi jotain, mitä ei muka saisi olla. Se kertoo tästä meiningistä täällä paljon.

Hallikainen: Miten olet päätynyt tulevissa Studien über Hysterie Zwei -teoksessa uuteen miehitykseen, jossa hahmoja eivät esitä enää naiset?

Kekäläinen: Halusin tuottaa teokseen uuden reflektiivisen osan, jossa olin ajatellut esiintyä itse. Janne Marja-aho tekee yksin varsinaisen uuden Hysterie-uusinnan, ja uusintaensi-iltaa varten luodussa osassa esiintyvät Maija Karhunen ja Andrius Katinas. Halusin tehdä tästä sellaisen queer-version, kun alun perin ajatuksena oli tehdä versio, jossa olisi erikseen miehet ja naiset. Aloin kokea itsestään selväksi, että se alkuperäinen Hysterie ei toimi sellaisenaan vaan tarvitsee lisäkseen uuden osan, koska aika on toinen. Uudessa versiossa on kysymys tekstuaalisuuden sisääntuomisesta.

Hallikainen: Milloin nämä tekstuaaliset, teoreettiset referenssit ja materiaalit ovat tulleet osaksi taiteellista työskentelyäsi?

Kekäläinen: Ne ovat olleet keskeisiä jo ennen Hysterie-teosta ja 2000-luvun puolivälissä aloin systemaattisesti kirjoittaa teoksiini. Tekstit tulivat osaksi omia teoksia, kun minulla alkoi kolista ranskalainen naisfilosofia Lontoossa tanssikoulussa opiskellessa 1980-luvun alussa. Lempparini edelleen siltä ajalta on Hélène Cixous, jonka teksti on ilmavaa ja silti osuvaa. En ole koskaan tehnyt niin, että teoriaa kuvitettaisiin tai sitä yritettäisiin tehdä näkyväksi, vaan eri teoriat ja kirjallisuus ovat asioita, jotka ovat liikkuneet siellä teoksessa mukana. Olen eri tavoin seurannut, mitä filosofiassa ja feminismissä rujosti sanottuna tapahtuu. Uusintaversiossa on pätkä Catherine Malaboun erittäin hienoa teosta Ontology of The Accident. Ja sitten siinä on T.S. Eliotin aivan kammottavan seksistinen runo, jonka Maija lukee – neljä kertaa! Eliotin näkemys hysteriasta, mutta se on jotenkin ihana, se on niin voimakas kuva.

Hallikainen: Millaista on lämmittää uudelleen esitettäväksi vanhoja teoksia?

Kekäläinen: Olen versioinut vanhoja teoksia paljonkin. Usein on ollut niin, että teos on tilattu, jolloin prosessiin on resursseja enemmän. Jos se taas on ollut oma tekele, on se tarkoittanut aikamoista versioimista. En hae Studien über Hysterie Zweissa rekonstruktiota sellaisenaan, vaan esitys tehdään uusintaensi-illan nimellä. Välillä uusintaesitykset ovat olleet versioimista niin pitkälle, että esitykset ovat olleet kokonaan uusia teoksia, koska on ollut mahdoton löytää se vanha muoto enää. Studien über Hysterie Zweissa minulla ihan selkeä näkemys, että tämä on miellyttävää. Tämä on minulle todella läheinen teos, johon minulla on pieni kynnys mennä, koska olen viitannut Hysterie-teokseen muissa teoksissani ja teosprosesseissani paljon.

Hallikainen: Miten teoksen feministiset kysymykset näyttäytyvät nykyajassa käsin? Ja olisiko vastaanotto edelleen yhtä radikaalia, jos kaksi naista nyt esittäisivät sen?

Kekäläinen: Ei sillä ole mitään merkitystä, onko siellä naisia tai miehiä esittämässä sitä. Eikä sen pohtiminen, olisiko se yhtä radikaalia, ole kiinnostavaa tai tärkeää, koska missään tapauksessa se ei olisi yhtä radikaalia nyt. Olen itse vaikuttanut siihen työlläni erittäin voimakkaasti viimeiset 25 vuotta, että näin on. Se, miksi Hysterie oli niin radikaali historiallisesti tässä maassa, on se kiinnostava asia ja kertoo tämän maan taidehistoriasta paljon. Siksi kun Harri Kuorelahti ehdotti jonkin teokseni uudelleen versioimista, halusin tehdä juuri Hysterien. Halusin tuoda sen vielä esille ja tehdä sen kunnolla. Se on minusta hirveän kaunis teos. Ei minulla ollut aikanaan yritystäkään olla mitenkään radikaali tai provokatiivinen. Koin tekeväni vähän hassua, kovin kaunista ja ironisoivaa, erittäin feminististä tietenkin. Minulla ei ikinä ole ollut intressiä hakea teokselle mitään provokatiivista taustapintaa. Se, että olen sattunut olemaan tähän aikaan täällä ja tekemään teoksiani täällä, on ollut vähän perkeleellistä. Aikakausi ja minä tyyppinä emme ole oikein löytäneet toisiamme.

Hallikainen: Koetko, että olette nyt löytäneet toisenne?

Kekäläinen: Paremmin joo, ehdottomasti koko ajan. Olen sitä yrittänyt työtäni tekemällä edesauttaa. Olen yrittänyt sisukkaasti työntää heteronormatiivista maailmankatsomusta sivummalle.

Niko Hallikainen

Studien über Hysterie Zwein esitykset Zodiak Stagella 16.8.-22.8.2017

Pidempi versio haastattelusta tullaan julkaisemaan osana Hallikaisen ja Liisa Pentti+Co:n toimittamaa Postmoderni tanssi Suomessa? –antologiaa, joka ilmestyy ensi vuonna.