Olet täällä

Haastattelu: Soili Huhtakallio

 Katri Naukkarinen

Kuva: Katri Naukkarinen

Zodiakissa saa helmikuun lopussa ensi-iltansa Soili Huhtakallion ja työryhmän teos For God. Kysyimme Soililta teoksen taustoista.

 

Millaisia asioita "kuoleman piirtämän elämän hauraan rajan ajatteleminen" on nyt teoksen kontekstissa nostanut esiin?

Sitä on tullut väistämättä tunnustelleeksi oman kehon ikää ja vanhenemisen tunnetta.

Solutason kokemuksiin virittäytymisen myötä tietoisuus oman tarinan päättymisestä ei tunnu enää niin kivuliaalta ajatukselta kestää kuin aikaisemmin. Enenevissä määrin ajattelen, että on ymmärrettävää, että sille tuntemattomalle, josta kukaan ei todella mitään tiedä, kaipaa kuvitella muotoa, hahmoa, logiikkaa – siis mm. kuolemanjälkeisyydelle.Toisaalta olen alkanut miettiä, että oman kuolevaisuuden sijaan läheisen ihmisen menettäminen voikin ehkä olla isompi motivaattori uskolle kuoleman jälkeiseen, kuin oma kuolema; Miten edes voisin ajatella, että jotain rakasta ihmistä ei enää ole, tuntuu ihan mahdottomalta.   

Hengittäminen on ruvennut kiinnostamaan tahdosta riippumattomana toimintona, jonka myötä elämä tapahtuu minussa. Kehon todellisuus, materiaalisuus ja osallisuus ajatuksien muodostumisessa ovat asioita, jotka kiinnostavat myös tämän teoksen kontekstissa. Jos miettii sitä miksi antaisin yliluonnollisen selityksen tai merkityksen vaikkapa ihmeelliselle valokokemukselle, niin siihen tuntuisi vaikuttavan yhteiskunnallisten jo annettujen raamien lisäksi se, millainen suhde minulla on aikaan ja materiaan oman kehollisen tietoisuuden/suhtautumisen myötä. Kehollisuus on myös niin voimakkaasti ja konkreettisesti prosessuaalinen, että koen sen äärellä olemisen pitävän minua ihmisenä kiinni harjoittamisessa sinällään, ja sitä kautta olevan eräänlainen vastavoima ajattomista ideoista haaveilulle.

 

Millä tavoin teidän näkemyksessänne länsimaisen taiteen historia kytkeytyy uskoon ja uskontoon, ja toisaalta kehollisuuteen ja sen äärellä olemiseen?

En usko, että meillä on tästä yhtenäistä näkemystä työryhmässä, ja se on minusta tosi hieno juttu.

Minua kiinnosti teosta ideoidessa erityisesti se, kuinka länsimaisen viritysjärjestelmän synty on sidoksissa kysymykseen ”jumalallisesta” harmoniasta. Asiasta käytiin ____-luvulla pitkällistä debattia, johon osallistuivat teologit, muusikot ja filosofit. Tiettyjä intervalleja pidettiin esim. kultaisen leikkauksen lukusuhteiden mukaan jumalallisina ja musiikin haluttiin toisintavan näitä suhteita. Lopulta piano viritettiin kuitenkin sen mukaan, että sen kaikki sävelet sopivat hyvin yhteen, eli tehtiin kompromissi. Tätä kautta musiikki pystyi saavuttamaan eheitä affektisia ”tunnetiloja” ja pystyi ehkä siksi paremmin fasilitoimaan pyhyyden kokemusta. Bachin musiikki taas tunnistetaan laajalti jonkinlaisena täydellisenä, barokkimusiikin loppuun saattaneena ja länsimaisen polyfonian kultivoineena musiikkina.

On ollut kiinnostavaa kokeilla säveltäjä Mikko Sarvanteen kanssa mm. sitä miten erilaiset musiikin sävyt tuntuvat kehossa, havaita miten helposti musiikki ajaa ns. kehon yli ja millainen rinnakkaisuus tai moniäänisyys sävelletyn ja koreografioidun maaston välillä voi olla.

Teoksen nimi viittaa tietenkin myös jumalan määrittämänä rajattuun kehoon, joka ei saa elää ja toteutua ”vapaasti”, koska sen olemassaolo ja viettisyys nähdään syntinä ja lankeemuksena. Naisen keho ja nainen madonnana, huorana, pyhänä äitinä, eläimenä, viettelijänä, raiskattuna… kaikki kuvataiteen keskeisiä aiheita, joissa toisintuu naisen pitkään juuri uskonnolla perusteltu alisteinen asema mieheen.

Vaikka nykykoreografia on näitä juttuja tietty jo paljon käsitellyt. Uskon silti, että se mitä kehopsykoterapian ja psykosomatiikan puolella tapahtuu tällä hetkellä, tulee avaamaan kiinnostavia ovia työskennellä kehollisen merkityksellistymisen kanssa.

Teoksen suhde näyttämöön, sen reaalisuuden ja illusatorisen potentiaalin välillä oleva vääntö, on myös todella kiinnostava asia, jota olemme paljon pohtineet ja pohdimme edelleen.

Haluaisin nostaa esiin vielä sen, että niin uskonto kuin taidekin työstävät tuntemattoman äärellä, joskin hyvin eri tavoin. Uskonto on merkitysjärjestelmä, joka pitkälti halutaan pitää mahdollisimman muuttumattomana ja joka selittää yliluonnolliset ja oudot ilmiöt omalla tavallaan. Taide ja luova prosessi sinällään taas ottavat olemassaolevat merkitykset ja laittavat niitä uuteen järjestykseen, ja tämä toimenpide itsessään kykenee kanavoimaan yhä uudelleen tuntemattomia, alitajuisia ja outoja maastoja.

Jeena Ranckenin väitöskirjan Yliluonnollinen kokemus mukaan uusi hengellisyys poikkeaa perinteisestä uskonnollisuudesta siinä, että se ei ole yhteisön ohjaamaa ja että se kanavoituu paljolti kulttuuriin ja viihteeseen ja on korostuneen yksilöllistä. Pidän mahdollisena että tämä ns. arvotyhjiö, johon ääriliikkeet osin vastaavat, liittyykin osin juuri tähän yhteisöllisen henkisyyden puutteeseen aikana, jonka horisontissa häilyy ehta maanpäällinen helvetti. Siksi on kiinnostavaa että teoksessa näyttämölle asettuu solisti, ihminen ilman muita ihmisiä. Siinä on samalla lihallinen nainen, joka ei odotakaan että joku antaa hänelle luvan olla ja määritellä itsensä, sekä ihmisen yksinäisyys.

Yliluonnollisissa merkityksissä on kiinnostavaa ja vaarallista se, että niiden avulla voidaan käytännössä perustella mitä vain, koska ne ovat ns. ”uskon asioita”. Jos sanon, että tämä muki on tehty jumalalle, niin uskon perspektiivistä siitä tulee pyhä tai mahdollisesti myös uhri. Mitä jos sanonkin että naisen keho on jumalalle? Entä jos sanon että tämä teos on jumalalle? Se olisi luultavasti loukkaus niin nykytaidetta kuin enimpiä uskontoja kohtaan. Eikä tätä teosta onneksi jumalalle tehdä, vaikka taiteen tekemistä jumallalle, taivaskuvien luomista ja absoluuttisen kauneuden etsimistä osana taiteen historiaa onkin mietitty.

Ajattelen, että jos pystymme luopumaan ajatuksesta, että ajatuksemme syntyvät kehosta erillisinä, jonain ei-kehollisina ilmiöinä, pääsemme käsiksi ajattelun lihallisuuteen, siihen osaan ihmistä joka on pitkään suljettu järjen ulkopuolelle. Ainut keino tähän on sekä hyväksyä keho viisaana, älykkäänä ja arvokkaana, että oppia kuuntelemaan sitä, mille taas lukuiset somaattiset metodit, jotka ovat syntyneet enemmän tai vähemmän tanssin kanssa myötäeläen, ovat luoneet pohjaa.

Tämän mahdollistumiselle taas on toiseuden hyväksyminen ehdottomana lähtökohtana – sekä kehon syntisenä pitämisestä luopuminen. Ja tässäkin suhteessa on tanssitaide erittäin kiinnostavassa asemassa.


Millainen on oma suhteesi uskoon ja uskontoon tällä hetkellä? Vai onko kysymys liian henkilökohtainen?

Tässä vaiheessa kun tällaista teosta teen, koen velvollisuudeksi olla johonkin pisteeseen asti avoin ja rehellinen omasta suhteesta tähän. Entisenä uskovaisena tiedän, että itse haluaisin mahdollisena katsojana sen tietää ja vastauksen kuultuani osaisin suhtautua varovaisesti. Olen myös tehnyt tosi erilaisia esityksellisiä tekoja mm. kirkkoihin, mutta silloin olen aina pitänyt kiinni seurakuntalaisen roolista ja pyrkinyt olemaan erityisen huolellinen siinä, että kunnioitan yhteisöä, että palvelen sitä, jolloin tavallaan olen juuri tehnyt taidetta, jos nyt en ihan jumalalle, niin jumalan ihmisille. Toisaalta tärkeää on ollut jo ensimmäisestä, vuonna 2013 tehdystä teoksesta Seuraksi asti, että uskonnon ja uskon teemojan käsittelyn parissa työryhmä ei ole yksimielinen ja samantaustainen asian suhteen.

Kuulun edelleen ev.lut -kirkkoon, vaikka en pysty sanomaan herraa joululauluillassa, kun suututtaa niin paljon. En siis usko tähän isä-poika -kuvioon. Se nyt vaan on aikansa tuote ja kuvastaa lähinnä historiaa. Se ei sulje pois sitä etteikö vaikka Raamatussa olisi paljon viisautta ja hyvyyttä, sehän on selvä. Mutta että uskoa järjestelmään, uskontoon, jonka historiallisena peruspilarina on epätasa-arvo ja joka on olemassaolollaan mahdollistanut niin paljon vainoa ja väkivaltaa – ei enää.

Olin lestadiolaisen vaiheen jälkeen pitkään aktiivinen körttiläinen ja siitä liikkeestä kaipaan kyllä monia asioita. Kokemus siitä, että on tervetullut ja saa kuulua yhteisöön, jolle kelpaa ilman mitään tekemisiä, huonona ja hyvänä hetkenä, on ollut yksi rakkaudellisimpia kokemuksia minun elämässäni. Olen siitä kiitollinen, se varmaan monessa mielessä pelasti minut aikanaan.Toivoisin että peruskouluun tulisi uskonnon sijaan tai vähintään rinnalle elämänkatsomustietoa kaikille. Ja kehotietoisuustaitoja!

Minun kehossani on paljon ”jäämiä” siitä, että pidin sitä kaikin puolin pahana kun aikoinani liityin vanhoillis-lestadiolaiseen liikkeeseen ja toisaalta siitä, että luin aktiivisesti Raamattua etsien vastausta kysymyksiin kuten onko bi-seksuaalisuus ok tai miten suhtautua väitteeseen että tanssi on syntiä. Toki teini-ikäinen nuori nainen on herkkä inhoamaan omaa kehollista olemustaan muutenkin yhteiskunnassa, joka tuputtaa tiettyä tyttöroolia, johon ei itselläni ollut mitään kiinnostusta koskaan. Mutta pidän tätä uskonseikkailua ja ns. etsikkoaikaa arvokkaana kokemuksena, koska sen avulla olen päässyt hyvin spesifillä tavalla kiinni siihen mitä tämän erityisesti naisen kehoa vihaavan historian kaiku on. Ja tämä ei siis mitenkään ole ratkennut tämä asia, vaan tulee varmasti olemaan vuosien mittainen jännittävä tutkimusmatka.

Koen että voimakas uskonnollisuus oli hyvä myös oppitunti siitä, kuinka radikaaliksi ihminen voi muuttua nopeastikin ja kuinka helposti niin voi käydä kun elämän merkityksellisyys on kriisissä.

Body Mind Centering ja Deborah Hayn havainnon harjoitus -menetelmien kautta on myös lähtenyt hahmottumaan solutietoisuuden taso, jonka avulla koen saavani mielenrauhaa ihmisen olemassaoloon liittyvissä suurissa kysymyksissä. Kun tietoisuus ja mieli onkin myös solullinen, ja aina jo maailmaa, niin kuolema ei vaikuta enää niin valtavalta mysteeriltä. Toisaalta se ehkä saa kysymään: kuka tämä minä sitten olen, jos en yksi entiteetti joka vaeltaa maailman läpi? Ja tästä päästäisiin taas moneen muuhun juttuun, kulttuuriin ja traditioon, mutta poks piste.

Ps. Minua saa tosi mielellään tulla jututtamaan näistä kokemuksista ja jakamaan omia.