Olet täällä

Haastattelu: Valtteri Raekallio


Kuva: Valtteri Raekallio / Thomas Freundlich

Zodiakin kevätkauden päättää Valtteri Raekallion uusi teos Muistikuvia – Recollections. Kysyimme Valtterilta muutamia kysymyksiä teoksen taustasta ja hänen taiteellisista prosesseistaan.

 

Mikä kirjallisuuden ja tanssin yhdistelmässä kiinnostaa sinua?

Taiteiden välissä on syvää. Siellä on loppumattomat mahdollisuudet tutkia sitä, minkälaista esitystä jokin teksti ehdottaa. Koen, ettei minun tarvitse työskentelyssäni seurata jotain tiettyä traditiota, trendiä tai tyyliä, vaan voin vapaasti lukea, ajatella, leikkiä ja työstää sellaista esityksellistä kieltä, joka voi resonoida jonkun tietyssä tekstissä itseä kiinnostavan ulottuvuuden kanssa (esim. kieli, rakenne, tyylilaji, henkilöt).

Tällainen esityksellinen ajattelu on ikään kuin toimimista kahden eri kielen (tekstin ja esityksen) kanssa – liikettä niiden välillä ja välissä. Ehkä tämä on jonkinlaista kääntäjäntyötä, tekstin kääntämistä esityksen kielelle? On kuitenkin keskeistä ymmärtää, että sekä tekstin lukeminen ja käsittely että esitykseen valikoituvat keinot ja sisällöt ovat omaa henkilökohtaista tulkintaani. Esitykseni eivät ole kirjan tai tekstin ”näyttämösovituksia”, vaan olen pyrkinyt heijastamaan omaa ajatteluani kirjan kautta esitykseksi. Esitys on aina itsenäinen entiteetti, ei alisteinen alkutekstille.

Kaikki tekstit ja esitykset ovat moniäänisiä ja suhteessa muihin teksteihin ja esityksiin. Kuitenkin jokaisen teoksen kanssa saa olla aidosti uuden edessä, hieman epämukavuusalueella. Saa miettiä, mitä tämä on? Minkälaista esitystä tämä voisi ehdottaa? Miten tämä tehdään? Olen löytänyt tämän tyyppisestä dramaturgisesta työskentelystä itseäni kiinnostavan ja itselleni jatkuvasti uutena näyttäytyvän maailman.

Olen ollut jonkin aikaa kiinnostunut autofiktiivisyydestä kirjallisuudessa. Olen pyöritellyt sitä mielessäni, lukenut ja keskustellut aiheesta paljon kirjailijakavereiden kanssa. Muistikuvia-teoksessa en lähtenyt liikkeelle valmiista tekstistä, vaan kirjoitin itse tekstiä ja esitys alkoi rakentua oman psykologisen historiani sekä tiettyjen traditioiden tai tyylisuuntien päälle, joiden osa ehkä itsekin olen. Tämänkaltainen ”historiallinen” ajattelu on itselleni uutta. Toisaalta edellisessä Yleisö-teoksessani oli kyllä jo jotain samaa muhimassa. Mutta siinä teoksen muoto ja esityksen keinot lähtivät aivan eri suuntaan kun nyt. Muistikuvissa on paljon liikettä ja sillä on minulle merkityksiä. Voisi sanoa, että se on minulle arvokasta. Muistikuvissa on kyllä paljon muutakin, taas ja taas…

Olen ollut myös kiinnostunut novellimuodosta, vaikka Muistikuvista ei tule novellimuotoinen juttu… Yritin, en osannut, se teos antaa vielä odottaa itseään. Teosprosessit ovat samanaikaisesti hallinnassa ja toisaalta täysin kaoottisia ja sattumanvaraisia – kuten elämä, tai todellisuus.

 

Sinut tunnetaan erityisesti suurimuotoisten, immersiivisten teosten tekijänä. Nyt olet tekemässä perinteiseen teatteritilaan melko pienimuotoista teosta. Onko olemassa joitain elementtejä yms., jotka ovat läsnä teoksissasi tilasta ja teoksen muodosta riippumatta?

Minulle ”suurimuotoisuus” tai ”immersiivisyys” eivät ole mitään erityisiä itseisarvoja. En ajattele illalla sängyssä, että minkälaisen ennennäkemättömän suurimuotoisen immersiivisen esityksen sitä keksisi. Vaan kun luen, niin jotkut jutut alkavat elää mielessä. Tekstit jäävät soimaan päähän ja joidenkin kohdalla oivaltaa – tai pikemminkin alkaa hahmottaa – minkälaisen esityksellisen muodon ne voisivat saada. Minulla on vilkas mielikuvitus ja leikin mielessäni miettimällä esityksiä. Kun on aikansa muhitellut ja jos idea alkaa kantamaan painonsa, niin sitten sitä aletaan toteuttamaan.

On ihan sattumaa, että olen tehnyt suurimittakaavaisia ja immersiivisiä esityksiä tai työskennellyt tanssielokuvan parissa. Ideat ovat vain menneet niin, olen ollut onnekas, ja yleensä saanut rahat raavittua hädin tuskin kasaan. Luonteeni on sellainen, että pystyn tuottamaan ja järjestelemään monimutkaisia juttuja. Jos voin ennakkosuunnitella ja ajatella riittävästi, en ahdistu taloushallinnosta enkä stressaa monimutkaisen kokonaisuuden tai ihmisten johtamisesta. Tämä on temperamenttijuttu, ei niinkään taito, mutta sattuu sopimaan tähän työhön. Stressaan kyllä sitten muista asioista…

Immersiivisissä esityksissä katsoja on usein lähellä ja tanssija voi toimia suhteessa yleisöön ikään kuin lähikuvassa, verrattuna vaikka tanssimiseen suurella näyttämöllä. Näiden ajatusten kanssa olen työryhmäni kanssa työskennellyt  paljon viimeisten vuosien aikana, ja nämä lainalaisuudet sekä mahdollisuudet siirtyvät aika hyvin Zodiakin kokoiseen pieneen teatteritilaan.

En suoraan sanottuna juurikaan erottele teoksen kokoa tai esitysmuotoa. On vain esityksiä. Tietenkin nyt kun työskentelee projektissa, jossa ei tarvitse itse tuottaa kaikkea ja on vain muutama henkilö näyttämöllä, niin käytännön asioiden järjesteleminen ja säätäminen on todella paljon helpompaa. Mutta varsinainen teosajattelu ja esityksen muodon ja sisällön löytäminen on aina yhtä vaikeaa ja niin sen täytyy ollakin. Ajattelen aina, että teoksen täytyy olla itselle jonkinlainen riski, tai askel tuntemattomaan. Teen tätä oppiakseni, en opettaakseni.

Työssäni vaihtelevat aika paljon esityksestä toiseen ne keinot ja elementit, joista esitys lopulta koostuu. Olen saanut laajan ja vahvan tanssitaiteellinen koulutuksen, kokemuksen ja ”työkalupakin”, mutta se, minkälainen merkitys tanssilla tai liikkeellä on esityksessä, vaihtelee todella paljon teoksestani toiseen. Monet kiinnostavat asiat kielessä tai kirjallisuudessa ovat aika hankalasti muutettavissa liikkeeksi, ja taas liikkeellisesti kiinnostavia asioita on vaikea kielellistää, mutta niitä voidaan kyllä ”vuodattaa” toisiinsa.

Joissain esityksissä, liike ei ole minulle niin ”painavaa” tai merkittävää, vaan esityksen keskeiset keinot ovat toiset. Mutta toisissa esityksissä tai kohtauksissa liike on se väline, jolla pyritään aidosti, syvällisesti ja monitasoisesti esimerkiksi vastaamaan kirjailijan loistavaan kieleen. Tämä vaatii paljon sekä liikkeeltä että tanssijalta, mutta aivan helvetisti myös katsojalta. Sillä aivan kun lukeminen, on tanssin katsominen tai kokeminen asia, joka kehittyy ja syventyy pitkän ajan ja laajan, monipuolisen materiaalin myötä.

Teosteni esitykselliset välineet ja keinot vaihtelevat laajalti, mutta tietyt asiat ovat olleet koko ajan läsnä. Esimerkiksi tarkkuus, jolla esiintyjiä ohjataan ja yksittäisiä kohtauksia rakennetaan. Käytämme paljon aikaa siihen, että esiintyjien kanssa hiotaan kohtausten rakenne ja ajatus kirkkaaksi teoksen kokonaisajattelussa. Lisäksi esiintyjälle täytyy antaa paljon aikaa työskennellä itsenäisesti materiaalin kanssa. Materiaalin omistajuus ja auktoriteetti ovat esiintyjällä, ei minulla.

Minulle on olennaisen tärkeää, että esiintyjän kanssa liikemateriaali työstetään niin pitkälle, että liikkumisesta tulee syvällisesti älyllistä ja emotionaalista toimintaa. Liikkuminen on kognitiivis-kokemuksellinen tapahtuma. Se on totta, vaikka esitys on ”vain esitys”. Tämä on minulle keskeinen inhimillinen, yhteiskunnallinen ja poliittinen teko. Tämä ei ole Internet. Tämä on ihminen, joka on ja toimii ajassa ja tilassa. Keho, jolle kaikki ei ole mahdollista. Ihminen, jolla on rajat, ja jolle mikään ei ole ilmaista eikä itseoikeutettua. Mutta olemalla asian äärellä voi muuttua osaksi asiaa. Minun näkökulmastani tämä on kaunista.

 

Mitä Muistikuvia-teos käsittelee? Mitä autofiktio tämän teoksen kontekstissa tarkoittaa?

Käsitykseni mukaan muistojen ”esittäminen” tai representoiminen on oikeastaan aika lailla samaa toimintaa kun se, mitä teemme itse itsellemme, kun muistelemme muistojamme. Uskon, että vahvistamme niitä muistoja, jotka sopivat omaan käsitykseemme identiteetistämme, ja luomme koherenttia narratiivia itsestämme itsellemme, ja sitä kautta myös toisille: ”Olen tällainen, koska lapsuudessani…”

Tämä sama mekaniikka on läsnä esityksen tai teoksen tekemisessä. Myös esityksessä valitaan ja rajataan, vahvistetaan omasta mielestä olennaisia ja häivytetään epäolennaisia osia todellisuudesta, tavoitteena luoda yhtenäinen teos ja narratiivi. En tarkoita tässä yhteydessä narratiivilla vain tarinaa, vaan myös syvempää oman elämän selitystä tai kuviteltua kaarta.

Kun käyttää esityksen yhtenä materiaalina omia lapsuusmuistojaan, joutuu vaikeiden kysymysten keskelle. Mitä muistoja haluaa käyttää teosmateriaalina, ja mitä fiktiota sotkea mukaan, jos tarkoitus on pohtia identiteetin rakentumisen mekaniikkaa? Itselleni tähän liittyvät voimakkaasti esimerkiksi ”perityt” sukupuoliroolit ja ”miehen malli”. Sekä taiteilijamyytti. Samalla havainto narratiivien rakentumisesta avaa mahdollisuuden tarkastella aihetta suhteessa omaan lapseen.

Mitä tämä teos käsittelee? Minulle se lopulta (kai) käsittelee suhdettani lapsuuden perheeseeni sekä suhdettani omaan lapseeni. Se käsittelee sitä, miten olen alkanut epäillä omia muistojani ja erityisesti sitä selitystä itsestäni, jonka olen niiden kautta rakentanut itselleni. Voidaanko oma identiteetti sittenkin nähdä vapaampana, liukuvampana tai moniäänisempänä, jos muistot ja niiden selitysten varaan rakentuva narratiivinen identiteetti ovatkin vain rakennelma ja yksi vaihtoehtoinen selitysmalli todellisuudesta?

Todellisuus on aina ulottumattomissamme. Se on liian laaja ja kaoottinen ymmärrettäväksi, joten muistot ja identiteettinarratiivit ovat tapa jäsentää maailmaa, jotta sitä olisi helpompi käsitellä. Ne voivat olla meille todella tärkeitä, mutta eivät välttämättä totta. Ne ovat tulkintaa, mutta tulkintaa ja mielikuvitusta ei kannata vähätellä. Me olemme sitä, mitä kuvittelemme olevamme.