Olet täällä

Housekoreografin kuulumisia, marraskuu 2019

Koreografi Sari Plamgren

Tänä syksynä olen työskennellyt Aidatut unelmat Hyvinkää -esityksen parissa. Esitys sai ensi-iltansa 22.8.2019. Esitys siirtyi Hyvinkäälle tosi upeasti ihanien osallistujien kanssa ja oli hienoa työskennellä kaupungissa, jossa olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuden.

Syksyllä olen myös tehnyt Lapualaisoopperaa Seinäjoen kaupunginteatteriin, osallistunut puhujana Stretch-tapahtumaan Turussa ja osallistavan taiteen seminaariin Teatterimuseossa sekä ollut äityislomalla kesällä syntyneen vauvani kanssa.

Keväällä 2020 alkavat Joy Riot -esityksen harjoitukset ja pitkään haaveilemani pidempi kestoinen kurssi "Vuosikurssi" Zodiakissa. Tervetuloa mukaan!

Tässä alla Tiina Valkeapään kirjoitus Aidatut unelmat -esityksestä tänä syksynä Hyvinkäällä.

Sari Palmgren

 

AIDATUT UNELMAT – liikkuva näytelmä

Ryhmäni on kokoontunut esityksen lähtöpaikalle. Opas kertoo, miten toimitaan. Kuulokkeet päähän, esityksessä on oma äänimaailmansa – luonnon ääniä, puhetta, musiikkia. Ääniraita pyörimään ja lähdetään liikkeelle oppaan johdattamana. Sade ropisee korviin, vaikka ei sada. On hämmentävää, kun silmien ja korvien aistimukset ovat ristiriidassa keskenään.

Kuljemme rauhalliseen tahtiin, tasaisin askelin. Kuulokkeista virtaavat äänet ja sanat sulkevat muun maailman pois ja liikkeen myötä asettuu tarkkailemaan näkymiä keskittyneesti, sisäisemmin silmin kuin tavallisella kävelyllä. Pysähdymme kauppakeskuksen aukiolla, ääniraidalta kuuluu koiran haukuntaa ja keskustelun pätkiä. Ihmiset kulkevat ristiin rastiin. Joku pudottaa pussillisen omenoita, joku hyppelee kivetysten reunoilla, joku kulkee edestakaisin ostoskärryjen kanssa puhuen puhelimeen, joku nojailee seinään. Seisomme ihmisten keskellä ulkopuolisina, sivustakatsojina. Mikä kuuluu esitykseen, mikä ei? Tarvitseeko sitä tietää? Ääniraidalla kerrotaan, kuinka kaltoin ihminen voi luontoa ja itseään kohdella. Puhe loppuu, matka jatkuu ja ihmiset kulkevat edelleen ristiin rastiin.

Siirrymme paikasta toiseen, kohtauksesta toiseen. Omenapuukujalla näkyy värikkäästi pukeutuneita hahmoja, jotka liikkuvat verkkaan tanssien. Näkevätkö he meidät niin kuin me näemme heidät? Kuka katsoo ketä? Onko katsominen näkemistä? Raidalla puhutaan siitä, kuinka kaikki kävelyt ovat erilaisia. Naakkaparvi lentää ylitsemme nyt.

Saavumme vanhan puutalon pihalle, jossa tanssija piirtää kehollaan ympyrän kaaria maahan. Liike tuntuu välittyvän katsojaan maan kautta. Tanssija nousee tunnustelemaan talon seinää varovasti käsillään, hän katselee käsillään. Maali halkeilee talon seinästä, ja nurkkahuoneen ikkunassa roikkuu kultasiipinen enkeli. Mietin esityksen nimeä. Millaisia unelmia tänne on aidattu? Tanssija houkuttelee katsojat perässään kiertämään taloa; takapihan puutarhasta etupihalle ja jää sitten nojaamaan vaaleanpunervan villiviinin kirjomaa betoniseinää vasten.

Akrobaatti istuu renkaan sisällä puussa.

Ylitämme rautatiesillan, kuuluu junan ääni, mutta junaa ei näy. Kuljemme ohi aution koulun pihan, kuuluu välitunnin ääniä, mutta lapsia ei näy. On kuin mennyt ja tuleva olisivat läsnä yhtä aikaa.
Taival kulkee puistoon, jossa männyt seisovat suorina nurmella. Jo kaukaa erottuu jotain punaista kaikkea vihreyttä vasten. Sorja akrobaatti keinuu renkaallaan korkealla puussa punaiseen puettuna. Äänet raidalla ovat muuttuneet musiikiksi. Mäntyjen runkojen takaa ilmestyy käsiä, jotka tunnustelevat puun pintaa, tanssivat kaarnalla. Käsien rytmi rungoilla, runkojen rytmi nurmella, rytmejä rytmeissä. Tanssijat tulevat esiin puiden takaa ja kohtaus laajenee: kuperkeikkoja, hyppyjä, yhteisen liikkeen iloa. Näytös päättyy omenaleikkiin, jonka jälkeen tanssijat kaatuvat leikistä väsyneinä maahan.

Kuljemme kohti valkeaa kirkkoa metsäkertomusta kuunnellen. Astumme sisään, ja otamme kuulokkeet pois. Korkeassa tilassa väreilee kirkas, puhdas ääni, soittaja soittaa viola da gambaa. Asetumme istumaan, kirkossa ei ole muita. Soitto täyttää tilan ja tuntuu kuin ääni suodattuisi ikkunoiden läpi mäntyjen latvoihin ja niiden yli. Aika pysähtyy, kunnes on aika lähteä.

Ääni raidalla kertoo kävelevästä, kaltevasta kehosta, jonka paino maaduttaa ihmisen. Kävelemme tavallisessa kaupungissa tavallisia katuja pitkin tavallisten talojen ja pihojen ohi. Askel askeleelta kokemus syvenee. Viola da gamban ääni kuuluu nyt ääniraidalta. Tuntuu kuin se seuraisi meitä kirkosta. Se saa kaiken tavallisen näyttäytymään merkityksellisenä. Kävelemme ihmisten elämien ohi. Kävelemme ehkä myös omien muistojemme ohi.

Tanssija Pekka Louhio puutarhassa

Astumme portista kivettyä pihatienpätkää pitkin uudelle pihalle, jossa on toisenlaiset unelmat. Piha on valtoimenaan kukkivia kasveja, pieni paratiisin puutarha. Tanssija kulkee kiivaana saunarakennuksen seinää pitkin, syöksyy pergolan portailta maahan kuin yrittäisi järkyttää pihapiirin vankkumatonta rauhaa ja jättää sitten pihan siinä onnistumatta.

Puisten kerrostalojen pihat ovat seuraavan kohtauksen näyttämö. Kukkia ja ihmisiä rappusilla, ihmisiä ikkunoissa verhojen takana? Jostakin ilmaantuu sinisiin pukeutuneita ihmisiä, jotka kulkevat ohitsemme ja lävitsemme. Kuka mihinkin kuuluu? Ohikulkijoista muotoutuu ryhmä, joka aloittaa hitaan, pantomiimin kaltaisen tanssin. He kirjovat käsillään ilmaa ja puhuvat omaa, äänetöntä kieltään. Asettaudumme katselemaan heidän kertomustaan. Kertomuksen päätyttyä lähdemme taas liikkumaan. "Ei ole parempaa tapaa olla maan asukas kuin kävellä...", kuuluu raidalta (Frederic Gros: Kävelyn filosofiaa).

Ihmishahmo liikkuu kaukana, onko hän satunnainen kävelijä vai esityksen tanssija? Huomaan ajattelevani virvatulta, joka sykähtelee suon reunassa ja houkuttaa kulkijoita tai majakkaa ohjaamassa merellä matkaavia. Suunnistamme kohti hahmoa, ja hänen kohdallaan käännymme metsäpolulle. Ääniraidalta kuuluu lapsen puhetta metsän pyhyydestä. Lopuksi hän sanoo: "Nyt voit ottaa kuulokkeet pois." En haluaisi ottaa kuulokkeita pois. Niiden suojissa on ollut turvallista kävellä ja aistia maata ja ilmaa, askeltaa samassa kokemuksessa muiden kanssa, jättäytyä jonkun varaan. Mutta metsän piiloista alkaa kuulua laulua, joka täyttää mielen ja johdattaa eteen päin. Kuulaita lasten ääniä, joukossa muutama aikuinen. Laulajat ilmestyvät yksi toisensa jälkeen mäntyjen katveista, opas johdattaa meidät kuoron keskelle. Seisomme laulun ympäröiminä ja liikuttamina metsän keskellä. Laulu kertoo rakkaudesta, toivosta, hyvyydestä. Siitä rakentuu kupoli, jonka suojiin voisi unohtua, mutta kohta opas viittaa lempeästi jatkamaan matkaa. Astumme ulos metsästä laulun saattelemina. Esitys on päättynyt. Tunteen, ymmärryksen ja yhteyden lahja, jonka kahden tunnin ja viiden kilometrin mittainen kävely antoi.

Lapsia ja aikuisia laulamassa metsässä

Kuvat: Matti Kilponen