Kuukauden kynä: Ghosts of Rosegarden

Maisemat, jotka avautuivat Ruusutarhasta

Kirjoitan siitä, mihin maisemiin Ghosts of Rosegarden minut vei. On lokakuu. Miten täydellinen aika se onkaan tämän esityksen ensi-illalle. Tämä on haamujen aikaa täällä Pohjolassa.

Ekstaasi ja agonia – suomeksi ekstaasi tarkoittaa voimakasta hurmostilaa ja agonia kuolinkamppailua. Nämä sanat tulevat alun perin Antiikin Kreikasta, ja niillä on viitattu historian saatossa moneen ja monessa. Koen jo teoksen ensimmäisessä näytöksessä juuri nämä tilat esiintyjien ruumiissa ja ilmeissä. Nämä ovat täysin Aristoteles’n pathoksen, ethoksen ja logoksen ulkopuolella, joilla filosofi perusteli yleisöön vaikuttamisen tapojen toimivuuden. Filosofin viitekehys päteekin pikemmin puheiden pitämiseen, kuin tanssiesitykseen, joka korporaalisena tekona lopulta uhraa itsensä Taiteen alttarille: For Art!

I

Verhot nousevat ja paljastavat punaisessa valossa kylpevän haamukuoron. Tanssijat liikkuvat piirissä ja muodostavat kehän. Onko se noidankehä? Taikakehä!

Once upon a time there was a garden
milky and doom, milky and doom
A bluebird sang an ancient song
”there is a bloom, there is a bloom”

kuuluu libreton ensisanat esiintyjien lausumina.

Länsimaisessa kansantarustossa on elänyt usko taikakehästä, jonka sisällä keijut, noidat ja muut taikaolennot juhlivat piirissä. Merkkinä tästä voi nähdä sieniä kehämäisessä kasvumuodostelmassa aamunkoiton aikaan. Ja ken uskaltaa astua kehän sisäpuolelle tuohon taikamaailmaan, saattaa menettää ajantajunsa tai mikä pahinta, seota! Voimakasta hurmostilaa eli ekstaasia voidaan pitää eräänlaisena sekoamisena, kenties? Mutta tällainen taianomainen paikka kuului myös kohdata kunnioittaen, sillä sen voimat olivat arvaamattomat. 

Haamukuoro tappaa sitten kehän rikkoutuessa itsensä hurmioituneena mitä erinäisillä keinoilla eri kohdissa tilaa. Yksitellen ja yhdessä he kuolevat ja syntyvät uudelleen, ilveillen, sähisten ja kujeillen värikkäissä keveissä asuissaan kuin mitkäkin keskiaikaiset narrit jousisoitinten raivokkaassa tahdissa.

YOU CAN’T KILL US WE’RE ALREADY DEAD, muistelen yhtäkkiä tätä tarraa, jonka näin beigen rakennuksen seinässä Berliinissä elokuussa 2025.

Takaisin kehään. Olen nähnyt juuri tämän nimenomaisen kehän aiemminkin, sillä sinisenä se hohti avautuessaan Espoossa osana siellä nähtyä kolmen taiteilijan (Lindfors, Melleri & Pirinen) Armageddon-esitystä. Tämän vuonna 2022 esitetyn esityskokonaisuuden lopussa todistin tanssijoiden muodostavan Elina Pirisen koreografioiman liikkeellisen tilan, jossa tanssijat tanssivat silloinkin kehässä. Se toi silloin sinisyydessään ja utuisuudessaan mieleeni Gisellen – mutta tässä kehässä on nyt jotain muuta; voimaa, manausta, tulta – elämänverta! Kehä. Katson ja vaikutun kehästä, me tapaamme jälleen, mutta olet muuttunut - aika, paikka ja näyttämö ovat eri. Myös veri palaa myöhemmin näyttämölle konkreettisesti, ja vaikka se on tekoverta, minulle se tuntuu todelta. Näyttämö on minulle aina esityksen ajan täyttä totta, kunnes se katoaa.

II

Toisessa näytöksessä For Mother’s Cat yleisön eteen laskeutuu neliskanttinen pinta, ruutu, suorakulma, johon projisoidaan kuva, jossa näkyy tumman turkoosin värinen kiiltävä kangas ja kädet, joissa on punaisiksi maalatut kynnet. Kädet harovat raskasta peittävää kangasta, nostavat sen lopulta niin, että näemme Äidin navan, jossa on pieni ruskea luomi, navan alla näkyvät punertavat raskausarvet ja äidin pitsiset pikkuhousut. Äiti sivelee arpiaan, työntää sormensa pikkuhousujensa sisään, rapsuttaa häpyään ja kaivelee napaansa. Arvet ovat kuin raatelun jäljiltä, toisaalta kuin tiikerillä. Sitten näemme lauman pelkkiin turkooseihin sukkahousuihin pukeutuneita Vauvoja, jotka tunnistamme Haamukuorosta samoiksi tanssijoiksi: Simone Lorenzo Benini, Elias Berglund, Age Linkmann, Julia Mäkelä, Arolin Raudva, Veera Tegelman ja Felix Urbana Alejandre. He konttaavat kohti kameraa, joka on Katsojan paikalla. He puhuvat suoraan Katsojille siitä, mitä he ajattelevat äidistä, miten he ikävöivät äitiä, miten äidin huomio ei riitä, miten Äiti saisi olla enemmän sitä ja tätä. Äiti välittää Vauvasta liian vähän, äiti vain tekee taidetta ja viettää aikaa poikaystävän kanssa. Vauvat saapuvat avoimena olevan kasvihuoneen suuaukon edustalle. Äiti tanssii sama vaate yllään, kuin henkilö, jonka kynnet ja pikkuhousut me näimme. Äidillä on aavistuksen verran liian isot punaiset korkokengät jalassaan, kuin tytöllä, joka leikkii äitinsä vaatekaapilla lapsena. Videolla Äiti tanssii silmälasipäisen fagotinsoittajan tahtiin. Fagotinsoittajallakin on pitsiset pikkuhousut, samantyyliset kuin äidillä, mutta valkoiset. Vauvat haluavat huomiota. He haluavat suudella äitiä, kiehnätä äidissä. Äidin reaktio Vauvoihin on kuin vanhemman, joka näkee lapsensa ovenraosta keskellä yötä tai kesken seksin, hän on yllättynyt, mitä te täällä teette? Vauvat haluavat Äidiltä kaiken. Lopulta Äiti myöntyy.

Koreografi Elina Pirinen Äitinä ja muu tanssija-ensemble Vauvoina kytkeytyy väistämättä paitsi äidin ja lapsen suhteeseen, mutta myös koreografin rooliin työryhmässä, sekä taiteilijan rooliin suhteessa Yleisöön ja Katsojaan. Hitaasti Yleisölle alkaa paljastua kasvihuoneen olevan lähellä, sillä kyseessä on livekamera, jonka kuva projisoidaan samanaikaisesti ruudulle. Huoahdukset kuuluvat arvaillen kaksiulotteisen pinnan läpi: kuulemme esim. pienen ”Vittu!” huudahduksen pienellä viiveellä, kun Äiti yhtyy lopulta tuntemastaan painostuksesta anteliaasti Vauvojensa tarpeisiin, ja sitten tappaa Vauvansa painittuaan, hinkutettuaan ja suudeltuaan heitä kaiken sen härnäyksen jälkeen. Ehkä kaikessa on sitten lopulta jotain insestistäkin ja raakaa, omastaan ammentavaa, ällöttävää, järjen ylittävää ja käsittämätöntä. Veri (tekoveri) kastelee sitten kaiken, se valuu jopa fagotin kärjestä. Sitä puristetaan purkista, joten se ei tule vaikkapa katosta. There must be blood? Teoilla on seurauksia. Vauvat kuolevat ja Äiti on yltäpäältä veressä. Uhrasiko Äiti Vauvansa taiteelle? I know it was you fuckers! äiti huutaa viitaten kissan kuolemaan – tappoivatko Vauvat kissan? Onko tämä kosto Kissan puolesta? Dionyysisen nautinnon loppu paljastaa kivun ja veriteot. There was blood. Veressä makaavien Vauvojen päälle Äiti ripottelee multaa, niin, että Vauvat alkavat herätä täristen henkiin. Multa on kuin taika-ainetta, mutta ehkä tässä on myös jotain sitä libidiaanista, mistä Elina Pirinen on viime aikoina puhunut, ja josta hän ammentaa. Lidibiaanisuus kun merkitsee paitsi seksuaalista halua, myös elämänhalua ja elämänvoimaa! Tämä näytös symboloi minulle jossain määrin myös elämän kiertokulkua. Tuhon tieltä elämä löytää perille, kun oikeat yhdistelmät osuvat kohdilleen. Se on eräänlaista synteesiä tai alkemiaa. Alkemista toimintaa tapahtui myös doom-barokki-synteesi-psyko-mortaalis-lyyristä musiikkia soittavan AI2Be3 -kamariorkesterin konsertissa Kallion kirkossa vuonna 2019, jonne satuin päätymään. Tähän orkesteriin myös Elina Pirinen kuuluu. Tässä on energeettisesti samoja laatuja läsnä.

Toinen näytös avaa oven kasvihuoneen kautta siis kirkkoon, jonnekin kuoleman ja elämän äärelle. Kirkonpenkille, katse kohti alttaria. Tuomiopäivän luo. Where is my mother? äiti kysyy lopuksi maassa hiukset ja kasvot veressä. Vauvat ja soittaja ovat kadonneet, hän on yksin. Hän siirtää hiuksensa kasvoiltaan, näemme hänen silmänsä. Se jää kaikumaan. 

O

Mutta sitten olen myös itse Helsingissä. Omat reittini Helsingissä vuosien varrella kietoutuvat esityksen maailman kanssa yhteyteen yhtäkkiä kuin valoa hamuava köynnös. Maaperänä on 2010-luvun taitteen Helsinki: Le Corps Mince De Françoisen ja Pintandwefallin keikat Nosturissa vuonna en edes tiedä mikä, ja Wannabe Ballerinas -aikuisbalettitanssiryhmä esiintyminen Flow-festivaalien lavalla kun koko festivaali vasta järjestettiin ensimmäisiä kertoja Suvilahdessa Makasiinien jälkeen – ennen kaikkien näiden isojen multinationaalisten tapahtumayritysten ja konglomeraattien aikaa. Esitys avaa muutenkin monaalle. Esitys tuo mieleeni runoilija Sascha Aurora Aktharin The Grimoire of Grimalkin (2007) -runokokoelman loitsuineen. 

Dramaturgisesti esitys punoo kolmessa näytöksessä yhteen näyt, loitsut, kuoron, katoamistemput ja kehän. Sadun sanat ja kuvat muuttuvamuotoinen aukeama kerrallaan näyttävät jotain, mihin vajoan kuin suossa. Ajantajuni katoaa. Ehkä päädyinkin juuri siihen havaitsemaani kehään, ruusutarhan keskelle. Esitys todistaa, että sen aikana on mahdollista liikkua ajan ja paikan halki. Sen dramaturgina on toiminut Ami Karvonen. Teoksessa on myös jotain karjalaista, sillä luonto on libretossa vahva. On toistuva lähes lepyttävä huuto metsästäjille: Oh hunters! kuten siellä, missä metsästys on normi ja susihavainnot harvinaisia, mutta tapahtuvia. Oh children! kuin kutsuna siellä, missä väki jo liioin ikääntyy. Yksi yö, jonka aikana ampiainen kirjoittaa rakkauskirjeen. Sadonkorjuu! Ajattelen omenia ja niiden jo mädäntyviä tuoksuja. Aikani esityksen äärellä kiertää kehää. Esitys kytkee minua myös niihin moniin vuosiin, jotka sain itse viettää Nurmeksessa mökillä ja vieraissa – samoissa maisemissa missä Pirinenkin on aikaansa viettänyt, sillä hän on sieltä kotoisin.

III


Esityksen kolmas näytös viimeistään herättää minussa core memoryn omasta karjalaisesta isoäidistäni. Ensin hahmot kulkevat kuin parvi, joka navigoi keskellä pimeää merta. Monotoninen liike toistuu kuin etsisi tilasta signaalia. Sitten kuoro irtaantuu, ja näemme kuinka vanhoiksi he ovat tulleet, esiintyjät ruumiillistavat haurastuneisuutta ja aivan pieneksi vetäytymistä. He sisältävät sisäänsä yhtäkkiä todella paljon, kuin rusinat, jotka joku aika sitten olivat vielä viinirypäleitä. Kolmannessa osassa on ehkä jotain lynchmäistäkin, täydellisesti ja symmetrisesti rypytetyt verhot leijuvat ilmassa. Valon ja tilan suunnitellut Mateus Manninen on tehnyt kolmanteen näytökseen valon, joka paljastaa esiintyjien veriset kasvot hitaasti ja lopulta kokonaan. Fagotinsoittaja liittyy jousisoitinten kuoroon, heidän keskelleen. Mietin, haluavatko esiintyjät meidän vertamme kun he kääntyvät katsomaan meitä, Yleisöä kohti. Yksi astuu yli näyttämön rajan. Lopulta selviää verbaalisesti, että he ovat eksyksissä. Näytöksen ajan mieleeni tulvahtaa assosiaativisista syistä isoäitini palvelutalossa, ehkä se on nuo värikkäät pyjamat, joihin esiintyjät ovat pukeutuneet. Kukkaisia ja pitsireunuksisia, mekkoja ja kaksiosaisia, Antrea Kantakosken käsialaa kuten koko esityksen pukusuunnittelu. Ajattelen sotaevakkona ensin länteen ja sitten etelään tullutta isoäitiäni hänen viimeisellä vuoteellaan, hänen löystyneitä kasvojaan, tiettyyn asentoon vääntäytyneitä raajoja. Ja kaiken kukkuraksi, sitä pientä muovailuvahasta muotoiltua ruusunmuotoista rintapinssiä, jonka hän oli palvelutalon hoitohenkilökunnan avustuksella painanut kokoon, ja joka minulle vierailun yhteydessä annettiin. Vaaleanpunainen levy, joka oli rullattu ruusukkeen muotoon, sen alla kaksi vihreää lehdykettä, jossa näkyi vielä painalluksesta jäänyt sormenjälki ja takapuolella sen kaiken läpi painettu aivan tavallinen hakaneula kiinnittämistä varten. Mistä nämä kaikki ruusut tulevatkaan?

Katson koko esityksen ajan haamun lailla liikkuvaa näyttämökuvaa, kuin koreografi olisi säveltänyt koko näyttämöä kolmiulotteisesti, ja nautin siitä. Mutta teoksen musiikin säveltäjä Ville Kabrell on tehnyt myös hienoa työtä, saaden Katsojan uppoutumaan aavemaisiin, humoristisiakin sävyjä ottaviin venytteleviin viipyilevyyksiin. Hetken aikaa videon kohdalla olisin toivonut näkeväni esiintyjät lavalla, in body and flesh, ehkä se johtui paikastani, sillä istuin aivan edessä, mutta otin esityksen vastaan sellaisena ja hyväksyin, että kasvihuone vain on off stage, aivan vieressä, muttei edessäni kuin videollisena hologrammina vain. Videon kuljetuksen, sen miten kamera kulkee kuin Katsojan silmänä, haamuna leijuen on konseptina suunnitellut teokseen Jakob Öhrman. Vasta loppukiitoksissa näen, että kaikilla muusikoilla: kamariorkesteri Avanti!:n viulisteilla Terhi Paldaniuksella, Reeta Maalismaalla, alttoviulisti Hanna Hohdilla ja sellisti Joasia Cieslakilla on fagotisti Antti Salovaaran tavoin bodysuitit, joihin on printattu alaston keho ja korkokengät, kuten Äidillä.

Koin, että esitys vaikutti minuun sellaisilla tavoilla, jotka eivät ehkä koskaan selviä minulle kokonaisuudessaan. Se onkin hienointa. Esityksen käsinkosketeltava kuolevaisuus sai minut ajattelemaan, ettei kuolemaa tarvitse pelätä. Sillä kaikki alkaa aina alusta, ja asiat kiertävät kehää. Vanhasta jää jotain uuteen. Vanhan ystävän tapaa aina uudelleen ja uudelleen ja monet asiat jäävät lopulta täysin selitystä vaille. Näin elämä on mysteeri, joka aukeaa ja sulkeutuu jokaisena hetkenä, samanaikaisesti ja kaikkialla. Riemulla ja tuskalla. Tämä on muistutus ja lahja, jota aina tarvitsen uudelleen ja jonka taide voi minulle toimittaa.

Susi Siriya Orenius on näytelmäkirjailija ja dramaturgi, joka työskentelee monialaisesti esittävän taiteen, kirjallisuuden ja liikkuvan kuvan aloilla. Orenius on kirjoittanut näytelmiä, libreton ja esseitä. (Kuva: Nora Sayyad)