Okulaarissa tanssikriitikko Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.

Veli Lehtovaaran teos Clandestine Sites: Displaced – Väärinaseteltu on neljän soolon esitys, jossa ensimmäinen on poissaolevan esiintyjän soolo, toinen tanssijan, kolmas trubaduurin ja neljäs cembalistin. Esityksessä vuoroin antaudutaan rakastuneisuudelle ja etäännytään tarkastelemaan tunteita laajempana diskurssina. Se on esseistisen hallittua, pysyvää muuttuvaisuutta.

Väärinaseteltu on oivaltava ja viisas, muun muassa siksi, että se osaa ilmaista rakkautta tuntuvasti ilman näyttämöllä tapahtuvaa kosketusta. Soolot herättävät rakkauden kaipuun; hiuksenhienon halun tilan omistushalun tuolla puolen. Se osoittaa varsinaisen halun puutteen.

Veli Lehtovaara: Clandestine sites: Displaced. Kuva: Yoshi Omori.

Teos alkaa installaationa tilassa, johon kootut objektit koostuvat esityksen lähtökohtana toimineen Roland Barthesin Rakastuneen kielellä –teoksen käännösteksteistä. Barthesin teosten sivuista on koostettu kattokruunu, valtavia lakanoita ja haikukone, jonka pyörre synnyttää yhä uusia runoja katsojille. Tilassa soivat poissaolevan esiintyjän Chrysa Parkinsonin puheet, joiden erillisyys muodostaa hullun kuoroteoksen.

Installaatiomuodon tämänhetkinen suosio on iso kysymys taidekentällä. Siksi on mielenkiintoista seurata Lehtovaaran teosta, koska se tarkastelee myös trendikkäästä muodosta käsin ajatonta teemaa, jolloin muodosta korostuvat sen todelliset, tai pikemminkin ajalliset, vahvuudet ja heikkoudet. Toinen mielenkiintoinen vahvuus ovat esityksen lahjakkaat esiintyjät, jotka toisintavat säteilevästi rakastuneisuutta – rakastuneen haavoittuvuutta ja ihottomuutta.

Tanssija Eleanor Bauerin ruumis kaartaa näyttämölle rullaluistimilla: kuin romanttisen elokuvan täydellisillä ensitreffeillä, mutta yksin. Hänen näyttämöllä kieppuvan kehonsa synnyttämä tuuli rantautuu joka kierroksen myötä viileänä puhalluksena katsojan kasvoille. Hän ryhtyy tanssimaan, laulamaan ja lausumaan monisävyisesti. Bauer on lähes mahdottoman täydellinen työkalu rakkauden tutkimiseen. Hänen ruumiinsa tuntuu todella sisäistäneen Barthesin tekstin pienimmätkin piilot. Hän on täysin kuten rakastunut työssään. Bauerin ja Ville Ahosen soolot limittyvät sisällöiltään vahvaksi pariksi.

Ahosen soolo on tanssimuotoinen konsertti, jonka kappaleiden lyriikat on taitettu hienoon käsiohjelmakirjaan kuten Barthesin viitteitä vilisevä rakkausteos. Lyriikat näyttävät tökeröiltä, mutta Ahosen laulamina kuulostavat kieltään myöten jumalallisilta. Ahosen esiintyjyys on puhdasta karismaa – kokeneen lavatyöskentelijän äkkiväärää rentoutta, johon ruumiillistuu jännittyneen ruumiin liike sikäli kuin se voidaan pysäyttää. Ahosen hellyydestä vihlovassa äänessä kuuluu kielen pyörre, jonka imussa rakastunut rakastaa rakkautta, ei sen kohdetta.

Viimeinen cembalistin soolo on samanaikaisesti musiikin ja valon duetto. Jättimäinen teossivuista rakennettu himmeli nousee esityksen kuluessa hitaasti katonrajaan ja ikään kuin sytytetään tuleen viimeisen kohtauksen aikana. Siellä se värähtelee kuin lantio tai ukkospilvi Marianna Henrikssonin säestyksellä. Tätä romanttista roihua edeltäneet yllättävätkin tulkinnat muodostavat merkillisen otannan Barthesin rakastuneen diskurssista.

Teos on kokemuksena vaikuttava, vaikka se tuntuu paperilta luettuna uhkarohkealta ja banaalilta. Vasta esityksen päätyttyä tulee kunnolla tajunneeksi, miten hullua on mahduttaa useampi Barthesin teos ja Virginia Woolfin Orlando samalle näyttämölle ja vielä Väärinasetellun ilmaisukeinoin. Lehtovaaran koreografia on kuin teatteriohjauksellista hienovaraista johdatusta suurten liikkuvien kappaleiden välissä. Hallitsemattomuuden täydellistä hallintaa.

Väärinasetellulla on häkellyttävä taito olla alusta loppuun niin hieno niin monin erin tavoin. Paikoin tuntuu jopa raskaalta kokea sitä, koska se on niin poikkeuksellisen voimakas ja kaikenlaisia huomioita nielevä. Jokainen kuva on itse oma tarkoituksensa. Teos voi tuntua täydellisyydessään sietämättömältä jouissancelta, mutta tämä raskaus on riippuvaista kunkin katsojan, rakastuneen subjektin, tulkinnasta.

Teos on silti todella pehmeä ja hellä katsojilleen. Se on rakkauskirje tai rakkauskirjeiden pino, joka on yhtaikaa tyhjä ja ilmaisuvoimainen. Se täyttyy itse ja täyttää katsomot. Väärinaseteltu on uskaliaan tuntelias ajassa, jossa ajattomimmatkin tunteet on maalattu heikkouksiksi ja hölmöiksi. Suuret tunteet tuntuvat kadonneen johonkin, eikä niiden häpeällisyyttä helpota mahdottomuus ilmaista rakkautta.

Päätöksensä eleenä esitys vetäytyy tilasta. Ensimmäinen sooloisti palaa äänellään tilaan ja kutsuu katsomon mukaansa kuvitteelliseen ulkoilmaan, jossa rakkauskin todella on. Se on vaikuttava dramaturginen ratkaisuidea, jonka myötä esitys ei jää riivaamaan katsojasubjektia. Se tekee kaiken prosessoitavan siedettäväksi tai mahdolliseksi. Kun esitys on poissa, sen jäljiltä mielessä kehrää kiihkeä ja toisenlainen hurmos: räjähtävä nietzscheläinen kyllä.

Niko Hallikainen

Kuva: Yoshi Omori