Okulaarissa tanssikriitikko Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.

Reetta-Kaisa Iles: Hiljaiset tunteet. Kuva: Mari Pääkkönen

Reetta-Kaisa Ilesin koreografia Hiljaiset tunteet on Pyhäjärven Täydenkuun tansseilla, autenttisessa lavatanssiympäristössä kantaesitetty teos. Se on nykytanssillinen lähestyminen paritanssiperinteeseen, jonka tapakulttuurin ja miljöön se pyrkii toimivasti outouttamaan omilla leikillisillä kokeiluillaan. Esiintyjät on puettu asianmukaisina välittyviin asuihin, joiden säröt avautuvat hiljalleen: solmio onkin hirttosilmukka ja hiusten seasta kohoavat luisevat sarvet. Hiljaiset tunteet muuntuu nyt Kaapelitehtaan urbaanissa ja teollisessa Pannuhallissa esitettynä kauas paritanssimiljööstään, jolloin huomio keskittyy enemmän esiintyjien omiin ääniin.

Hiljaisten tunteiden kokeminen on jo välittömällä pintatasolla todella nautinnollista, koska vanhempien ruumiiden tanssia näkee nykytanssissa harvoin – ilman erillistä vanhenemisen temaattista kehystämistä. Tanssijat ovat suomalaisen tanssin vastine Kvartetille: Marjo Kuusela, Ervi Sirén, Alpo Aaltokoski ja Reijo Kela. Syvemmällä tasolla katsomista herkistävät juuri nämä neljä tanssijaa, joiden olemisesta tihkuu kokemuksen tuoma luottamus kehon kiinnostavuuteen. Jokainen liike on kevyen yksinkertainen ja silti laadullisesti hätkähdyttävä. Esiintyjät taitavat, kuinka tuottaa refleksejä katsojakehoissa, pyrkimättä kikkailuun tai näyttämisen tarpeeseen.

Tunnelma Pannuhallissa on aluksi liiankin latautunut katsojien innosta, koska tutuiksi tulleisiin esiintyjiin kohdistuvat odotukset ovat niin selkeät. Teoksen yleisösuhde on ensialkuun kuin viihteellisen revyyn ensinaurujen aikana. Ilmassa aistii katsojaodotusten väkinäisyyden: miten ne tulevat painostaneeksi esitystä tiettyihin suuntiin. Onkin ihastuttavaa nähdä kokeneiden esiintyjien harhauttavan ja yllättävän näitä odotuksia. He leikkivät niillä jossain herkkyyden ja hersyvyyden rajamailla, ei tunnistettavasti kuitenkaan kummassakaan. He osaavat tehdä oman tilansa.

Aaltokoski kipittää ympäri Pannuhallia ja polkaisee vahingossa yhden lattialla hehkuvista lampuista rikki. Sen ääni rosahtaa tilassa kuin punk-keikalla hajoavat irtaimistot, mutta kipitys sen sijaan jatkuu raukeamatta. Esiintyjillä ei ole mitään todisteltavaa oman uskottavuutensa suhteen, ei mitään menetettävääkään. Heidän tanssinsa on todella kivaa katsottavaa ja vielä hämmentävän yksinkertaisella tavalla.  Teos liikkuu kevyesti kuin viihde tinkimättä yhtään omasta ja esiintyjiensä älyllisyydestä.

Esitys ei myöskään taivu kuolevaisuutta juhlivaksi oodiksi tai ihmisyyden mehusteluksi. Teos on päättäväinen ja onnistuu ketterästi väistämään tarpeettomimmat kliseet. Se on hyvin yksinkertaisesti todella hauskaa ja helppoa katsottavaa ja samalla ruumiinkuviltaan uudenlaisen energinen. Pelkistetyn nautinnollisuuden vastapainoksi Hiljaisten tunteiden kaltaisia teoksia näkee maailmassa täysin sattumanvaraisesti, koska näin toimivan teoksen tekeminen on äärettömän vaikeaa.

Helsingin ensi-iltana Pannuhallin aulatilassa tapahtuu Cruising for Art -esityskonseptiklubi, jossa osallistujilla on mahdollisuus löytää ja kokea lukemattomia pienteoksia. Tämä esitysten äkillinen paljous samassa tilassa herättää tietoisuuteen siitä, miten säännöllisesti ja runsaasti tulee katsottua esityksiä, jolloin taidemuodon ainutkertainen ja häviävä luonne hukkuu seuraamisen rutiinin alle. Hiljaisissa tunteissa tämä esitysmuodon ainutkertaisuuden laatu tuntuu ja välittyy, se antaa elämyksen kokemuksellisuuden perimmäisestä luonteesta.

Niko Hallikainen