Okulaari-teksteissä Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.
Kuva: Tani Simberg
Eeva Muilun 〰 〰 〰 keskittyy tanssin tulemiseen. Se luo ympäristön ja tilaisuuden, joissa tanssi tulee jaetun kokemuksellisen tilan keskiöön. Teos omistautuu syventämään ymmärrystämme siitä, miten tanssi voi tapahtua kehossa ja vaikuttaa tilaan. Teos rakentuu hartaasti tanssin tapahtumisen ehdoilla läpivirtaavaksi tilaksi, jossa vähäisimmätkin tekijät ja vireet vaikuttavat kokonaisvaltaisesti siihen, miten koko teos mielletään.
Esitystä voi lähteä aistimaan monin eri virityksin. Vaikka teos ehdottaa ei-kielellisestä tapaa hahmottaa ruumis, teoksen tila on edelleen jäsentämisen monisivuinen paikka. Tila rauhoittuu käsittelemään ruumiin omaa tajua ja pehmentää mielekästä ymmärrystä. Tila kutsuu keskelleen kehon tunnustelemaan ehdotustaan ihmisruumiista. Samalla tila kutsutaan kehoon, joka viettelee kieltä.
Kukin esiintyvä keho laukaisee vuorollaan syvän hetken. Esiintyjät yksitellen pudottautuvat esitykseen, ja ruumiiden kuulee heiluvan sisimpänsä sisimmässä virrassa. Keho on levollinen, mutta täyskäynnissä. Eleiden ja liiketilojen soljuvuus tuottaa aaltoja, jotka rantautuvat milloin mihinkin ja missäkin muodossa. Esitys on kroolaava virtaus, johon ympäröivä tilanne uppoutuu.
Teoksen liike tulee rajaamattomalta, mutta tietoiselta seudulta kustakin kehosta. Katsojina todistamme ruumiita, jotka hahmottavat itsensä toisin. Keho ohjautuu aistimalla itsensä uudelleen, käsitteittä ja hierarkiattomasti. Ruumis virittyy toiselle taajuudelle, joka on jatkuvasti olemassa yhtäaikaisena kuin kielellinen olemisen tasomme. Näin teos jäljittää olemassaolon kokemusta, joka ei painaudu merkkien ja käsitysten alle.
Kehot sojottavat aukinaisina, ne ehkä kehottavat tai lietsovat tilaa ympärillään Liike lähtee väreilemään kehon auki kaivetusta, läpimärästä maasta. Esiintyessään figuurit katkovat raajojensa omia hetkiä yhdeksi ruumiilliseksi ja paikattomaksi seokseksi, jossa pää hämmentyy muun kehon sekaan. Kallo sisältöineen ei ole enää kehon pääkaupunki. Keho näyttäytyy ylväänä maastona, joka antaa vaihtuvien olosuhteiden värisyttää pintaansa.
Teos on paitsi tanssin tulemisesta ja tapahtumisesta, myös tanssin todistamisesta ja sen tuntemisesta. Kehot lipuvat toistensa jatkeeksi tilan keskiöön, pieteettiseen kehopaikkaan, joka tulee yhdeksi suureksi kehoabstraktioksi. Liikkeestä tulee koko näyttämötilan peittävä kudos tai pinta, jolle kehot tuottavat aistittavia ja tulkinnallisia värähtelyjä.
Katse uppoaa esiintyvän kehon painosta kohti kehollisuuden syvyyttä, pintakäsityksemme alle, missä katse saa varman tunteen uudesta maaperästä. Liikkeen rauhallinen vuorottelu jää soimaan tilaan loputtuaankin. Liike on kehossa kaikuva jälki uusiutuvasta ruumiinjärjestyksestä, jonka tanssin tuleminen jatkuu.
Niko Hallikainen