Okulaari-teksteissä Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.

PAINI. Kuva | Photo: Katri Naukkarinen
Kuva: Katri Naukkarinen

PAINI on painimiseen keskittyneen kerhoryhmän rakentama esitystilanne, jossa tanssinäyttämöllä poikkeuksellisen suuri joukko esiintyjiä keskittyy rohkeasti yhteen asiaan, haastamaan näyttämön painiin. Esityksen puitteet, sen muoto, on rakennettu painin toiminnan ympärille, kaikki tukee tekemisen yksinkertaisuutta. Painivat kehot heittävät, pidättelevät ja ilahduttavat toisiaan. Käsiohjelmassa työryhmän koollekutsujat, suunnittelijat ja painijat keskustelevat siitä, mitä paini on tai voisi olla.

Kukin painija tuo näyttämön areenalle oman laatunsa, ja yksilölliset laadut painautuvat koko voimallaan, yhteisessä sopimuksessa toisiaan vasten. Ottelijat vaihtuvat vaihtamatta sanaakaan, näyttämölle astuu aina uusi painija edellisen tilalle, hiljaisuuden yhteisymmärryksessä, joka muistuttaa kuuliaista ja kunnioittavaa suhdetta yhteisöön. Yhteisö rakentuu yksittäisen tekemisen ympärille. Teoksenakaan PAINI ei leiki toiminnallaan allegoriana jostain, se on yksinkertaisesti tekoa, jossa on utelias halu koetella tekemisen ja tilan kestävyyksiä.

Suuri painimatto roikkuu puoliksi ilmassa. Painijat huilailevat ottelemisen välissä näyttämön sivulla, josta he katselevat toistensa vaihtuvia otteluita. Esitys ja näyttämö noudattavat painimisen muodollisuuksia, sopimuksen tarvetta, mutta rikotusti. Hiljalleen näyttämölle kerääntyy yhä enemmän painijoita. Teos rakentaa painin kuvan yksinkertaiseksi, mutta tietoisesti painia muunnellen, jolloin katse etääntyy toiminnasta sinällään ja valpastuu löytämään painista uusia merkityksiä.

Silti teos on yksinkertaisesti painimista, puhdasta toimintaa. Samalla painin seuraaminen herättää kysymyksiä tekijyydestä, kuten koreografian jälkien näkymisestä. Teoksen työryhmän koollekutsujina ovat toimineet koreografi, dramaturgi ja tanssija. PAINIssa hurmoksellista on se, että näitä kolmea lajia tuntuu vaikealta erottaa toisistaan. Kaikki toiminta näyttämötilassa ja esityksen tapahtuminen ovat yhtä paljon tai vähän koreografiaa, dramaturgiaa ja ruumiillisuutta.

Painia säestävät valo- ja äänisuunnittelu ovat kokeellisia, itsevarmoja ja määrätietoisia. Samalla ne ilmaisevat teoksessa aikaa ja ajan etenemistä, joka on tärkeä osa painiottelua. Valojen liikkeet ja variaatiot musiikissa tuntuvat hyvin ajallisilta, kuin ne tekisivät painin ajallisen etenemisen tarkasti aistittavaksi tilassa. Teknoelementit kerrostuvat ja lisääntyvät niin hillityn pitkäkestoisesti, että sen säestyksellä painikin tuntuu kohoavan loputtomasti. Painiin hävittää itsensä, nautinnollisesti ja pelkällä katseellaankin.

Samalla kokeellinen elektroninen musiikki herättää kysymyksiä siitä, mikä sen suhde on painimiseen. Näin varsinkin, kun teknovaikutteet kuuluvat nykytanssissa nyt usein ja PAINIn tapauksessa musiikki on toteutettu poikkeuksellisen klubikelpoisesti. Elektroninen rytmimusiikki ei tuo painimiseen vain nuorekasta elämänmakua vaan se kuvittaa näyttämölle nuoren polven, joka on siirtynyt klubien hedonismista kohti toisia yhteisöllisyyden muotoja. PAINIssa on siten jotain puristisen kunniallista, kun suuri joukko kieltäytyy musiikin ehdottamasta eskapismista ja sitoutuu pakenemaan vain omaan kehoon.

Suhde klubeihin on tuttu työryhmän jäsenten aiemmasta Discorituaali-teostapahtumasta, jossa hukuttiin tanssimaan pilkkopimeässä tietty aika. Rituaalin piirteitä on myös PAINIssa, jossa yhteen tekemiseen keskittymisessä on selkeä etenevä rakenne, jonka harkittu muutoksellisuus ehdottaa itse tekemisenkin edustavan oikeasti muuta. Painiminen näyttäytyy helposti symbolisena, mutta avonaisen tulkittavaksi jää, mitä muuta se todellisuudessa on kuin vaan itseään.

Niko Hallikainen