Okulaari-teksteissä Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.
Kuva: Marko Mäkinen
Jemina on Jyrki Karttusen ilmiömäisen suosittu ja rakastettu näyttämöhahmo, joka kantaesitettiin Jeminan monta elämää –teoksena Zodiakin näyttämöllä vuonna 2012 ja on sittemmin jatkanut taivaltaan muun muassa Helsingin Kaupunginteatterissa. Tuore jatko-osa Jemina – The Great American Show on kollaasi hahmon elämäntarinaa kuorrutettuna yhteiskunnallisen satiirin piikeillä ja viittauksilla Karttusen aiempiin töihin.
Jatko-osa laajenee Karttusen soolosta suureksi kahdeksanhenkiseksi revyy-irrotteluksi, jossa tanssijat Helsinki Dance Companysta, Teatterikorkeakoulusta ja vapaalta nykytanssikentältä tuovat kukin oman panoksensa Jeminan hahmoon. Kaikki pääsevät esittämään Jeminaa, joka kasvaa yksittäisen hahmon muodosta jaetuksi kokemukseksi ja mentaliteetiksi: asenteeksi, jota katsojatkin pääsevät teoksen kautta sovittamaan.
Vuosien saatossa Jeminan hahmon ympärille on kasvanut seuranta, joka muistuttaa fanaattista ilmiötä siten, että Jeminaan ihastuneilla tuntuu olevan täysin oma kielensä, jolla palvoa ja nartutella idoliaan. Juuri karski ja varomattomasti sanaileva huumori on olennainen osa Jeminaa, jonka hahmossa Karttunen on hyödyntänyt amerikkalaisten drag queenien kulttuuriperinteitä. Kuin drag-hahmon arkkityyppi Jeminakin on puheiltaan härski, epäkorrekti ja vastuuton. Samalla Jemina on ilmestyksenä sukupuolinen hybridi, joka on esityksenä parodia vanhenevasta diivasta.
Tanssiyleisö hämmentyy Jeminan härskeistä vitseistä, joiden vastaanotto olisi gay-baarissa raikuva, mutta Jemina nauttii tästä varautuneisuudesta, joka tuntuu entisestään yllyttävän hänen tahdittomuuttaan ja viettiään sopimattomuuden ytimeen. Jemina on kaiken kaikkiaan hämmentävä teoksena, hahmona ja tilanteena. Tanssijat hyppelehtivät kohtauksesta toiseen viiden eri näyttämörakennelman välillä, ja vähintään yhtä tiuhaan vaihtelevat katsojien reaktiot, ääripäästä toiseen. Seuraa kiusaannuttavia hiljaisuuksia, kun Jemina viittaa lännen ksenofobisuuteen, ja emansipatorista hihkuntaa, kun hän opettaa feminististä marssiaan katsojille.
Jeminassa on kaupunginteatterin suurmusikaalituotannon elementtejä, joissa teos hoipertelee tahallisen liukkaasti. Teos on kokonaisuudessaan trashy. Esitys läikkyy kuin gin tonic tanssilattialle, jolla kulttuuriväki istuskelee menosta viehtyneen hämillään. Samalla monimutkaiset porraskoreografiat, joissa korkokengät ovat lipsumaisillaan kohtalokkaisiin tapaturmiin, paljastuu, miten tosissaan tekijät ottavat teoksensa, ikään kuin salaa.
Korrektiudesta ja vastuusta kieltäytyminen ovat osa Jeminan viehätystä. Poliittisessa baarikabareessaan Jemina tutkii länsimaista kulttuuria amerikkalaisen kuvaston merkein. Lännen ylläpitämään “muukalaisuuden” historialliseen ajatukseen viitataan ilmeisin symbolein; teoksessa viitataan tyyppeihin Amerikan intiaaneista kellukkeissa hukkuviin pakolaisiin ja itsemurhapommittajiin. Itse Trumpia ei näy missään, mikä tuntuu korostetulta valinnalta. Teos keskittyy sitäkin pakkomielteisemmin Meryl Streepiin, Trumpin suurimpaan poliittiseen uhkaan.
Ristiriitaisen paljastavana pidän sitä, että teoksessa esimerkiksi pakolaiskriisi ja ilmastonmuutos ovat nasevan sanailun väyliä, kun teos taas selvästi herkistyy henkilökohtaisemmista yksilötason huolista kuten maailmansodan pelosta lapsuudessa. Jemina patsastelee Jackie Kennedyn surullisenkuuluisassa vaaleanpunaisessa asussa, henkilökohtaisen tragedian uniformussa, maailmanlopun ohjaamien kuvien ympäröimänä.
Jemina on valkoisen tekopyhyyden maskotti, jonka tavoin otamme yksilölliset tunteemme ja tilanteemme naurettavankin vakavasti, koska ne ovat jokseenkin käsiteltävissä, kun taas käsittämättömän mittakaavan globaaleille kriiseille koemme mahdolliseksi vain nauraa, kun koemme, ettemme muuta voi. Näyttämöllä esitetään pakolaisveneistä inspiroitunut muotinäytös Gallianon hengessä, sitten silmänkäänteessä teos herkistyy kohti omaa loppuaan riisutussa tanssissa – kaikista maailman laulajista Nina Simonen tahtiin. Vastenmielistä.
Jemina huhuilee esityksen aluksi hirviötä, löytääkseen sen lopulta itsestään. Kun Jemina kaiken tämän jälkeen herkistyy rauhoittelemaan yleisöään, ettei hän ole lähdössä mihinkään, tuntuu se lähinnä uhkaukselta tai hyvän yön toivotukselta ennen pahinta painajaista. Painajainen ja kriisinratkaisu eivät tietenkään ole yhden queenin vastuulla. Jemina on väkivaltaisen tuhon kuvien täyttämässä todellisuudessa viihteellinen ohjelmanumero, joka laulaa ivallisesti: Happy birthday, Mr. President.
Niko Hallikainen