Raija Ojalan juhlaseminaari 22.9.2018, Valssaamo, Kaapelitehdas

Kirsi Monni

Sivistyksen, asiantuntemuksen ja vastuullisuuden merkityksestä taidetyössä

 

 

Linnunrata

Lämpimästi tervetuloa tähän Raija Ojalan juhlaseminaariin, sateisen syysiltapäivän kokoontumiseen, lämpimään suojaan, sanan kuuloon ja keskustelemiseen. Minun nimeni on Kirsi Monni, olen koreografi, tanssin tutkija ja tällä hetkellä professorin työssä Taideyliopistossa. Koska olen yksi Zodiakin perustajista ja rakentajista kahden vuosikymmenen ajan, saan olla täällä tänään osoittamassa kiitollisuuttani ja arvostustani Raija Ojalan Zodiakin työuraa ja persoonaa kohtaan ja samalla pohtia, millaista työtä Raija onkaan tehnyt ja mikä siitä tekee niin erityistä?

Ajatuksena seminaarin järjestämisessä oli, että Zodiakin pitkäaikaista toiminnanjohtajaa, entistä Teatteri-lehden päätoimittajaa, Teatterikeskuksen toiminnanjohtajaa, teatterikriitikkoa, teatteritutkijaa, opiskelijapoliittista-aktiivia, Vetelin urheiluseuran nuorta lupausta ja hyvää ystävää Raija Ojalaa ei voi päästää eläkkeelle ilman, että kokoonnumme yhteen pohtimaan sivistyksen, asiantuntemuksen ja vastuullisuuden merkitystä taidetyössä. Nämä kolme käsitettä ja arvoa nousivat ensimmäisenä mieleen, kun mietin Raijan persoonaa, työuraa ja sitä mittaamatonta panosta, jonka hän on antanut suomalaiseen kulttuurielämään, taiteen toimintarakenteiden kehittämiseen ja tämän instituution, Zodiakin rakentamiseen, mutta myös toimimalla lukemattomien taiteilijoiden ateljeekriitikkona ja taiteellisia prosesseja tukevana olkapäänä, omalla herkkävaistoisella analyysikyvyllään ja planeettojen liikesuhteiden ymmärryksellään.

Raija on innoittanut monia, kollegiaalisesti, asiantuntijana, ystävänä. Tähän seminaariin on pyydetty puhumaan kahta heistä, Teatterin tiedotuskeskuksen toiminnanjohtaja Hanna Helavuorta sekä taiteilija ja Kaapelin hallituksen kollega Teemu Mäkeä.  Teemu puhuu aiheesta ”Miten nykytanssi parhaimmillaan tekee sitä, mistä radikaali filosofia vain puhuu.” Hanna aikoo tehdä käsitteellisen matkan Raijaan, dialogikumppaneina ovat muun muassa Raymond Williams, Teresa de Lauretis, Hannah Arendt ja Edward Said. Tilaisuuden lopuksi mahdollisesti vielä Raija puhuu, mutta katsotaan. Ei aseteta enää tänään työ- eikä velvollisuuspaineita. Tämä on Raijan juhlapäivä.

Ja mistä minä sitten puhun? Hyvä kysymys. Kun ajattelen Raijaa, niin työ ja elämä sekoittuvat ja risteävät, ottavat toisistaan otteen, liukuvat toisiinsa. Persoonan ajattelu ja sivistys vuotavat konkreettiseen tuotannolliseen ja organisatoriseen työhön. Raijan elegantissa päässä ja ajattelussa ei koskaan tunnu olevan pitkää matkaa Excel-taulukoinnista, faktojen tarkistuksesta ja hakemusproosan hiomisesta taiteilijan sisäisten prosessien ymmärtämiseen ja sivistyneeseen teosanalyysiin, höystettynä muutamalla kaunokirjallisella ajatelmalla, runollisen ajattelun kauneudella.

Puhetta kirjoittaessani ja Raijan persoonan moninaisuutta seuraten huomasin vaeltavani välillä kosmologiassa, sisäisissä elämän ja kuoleman kysymyksissä. Mietin sitä, kuka ja mikä meitä liikuttaa ja kuka ja mikä meissä ajattelee, sanoo, puhuu, toimii? Mietin vapaata tahtoa, aloitteellisuutta, uskallusta ja rohkeutta. Mietin sitä, mistä syntyy se voima ja näkemys, joka tukee ajattelun itsenäisyyttä, tarkkuutta, älyllistä rehellisyyttä, syvää tietoa, ymmärrystä ja asiantuntemusta?

Mietin myös, kuinka paljon julkisesta taidepuheesta, painetusta sanasta, digitaalisesta sanomisen virrasta, taiteen tukemisesta ja tekemisestä puuttuukaan, kun ja jos nämä ominaisuudet ja arvot puuttuvat? Siispä loputon kiitollisuus ­– ymmärtänette.

Huomaan että puheeseeni tuli myös jotakin veden kaltaisuutta, käsistä pakenevaa, virtailevaa ja syvyyksiin kurkottavaa, onhan puheen innoittajana astrologiselta merkiltään vesielementin rapuhenkilö. Puheeni taustalla on valokuvia Zodiakin historian ajalta 1980-luvulta tähän päivään satunnaisessa, epäkronologisessa järjestyksessä, kuvaamassa Zodiak-matkan pituutta, moninaisuutta ja kaikkia niitä ihmisiä ja taiteilijoita, jotka uskoakseni jakavat kiitollisuutensa kanssani.

Ja etteikaiken työntekemisen, aikataulujen ja paineiden lomassa elämän mittasuhde unohtuisi, on hyvä muistaa, että Zodiak tarkoittaa Linnunrataa, joka on galaksi, jossa Maa ja aurinkokuntamme sijaitsevat. Muodoltaan Linnunrata on kiekon muotoinen sauvaspiraaligalaksi ja kooltaan keskimääräistä galaksia suurempi. Linnunradassa on satoja miljardeja tähtiä. Oma aurinkokuntamme sijaitsee 26 000 ± 1 400 valovuoden etäisyydellä galaksin keskustasta Orionin haaraksi kutsutussa kierteishaaran osassa. Linnunradan keskustassa on pistemäinen radiolähde Sagittarius A* ja todennäköisesti supermassiivinen musta aukko. Pimentävien pölypilvien takia näemme Linnunradasta vain osan, mutta muilla kuin näkyvällä valon aallonpituuksilla on mahdollista havaita pölypilvien takaa tulevaa säteilyä…

Linnunradan suomenkielinen nimitys palautuu muinaissuomalaisten uskomuksiin. Linnunradan uskottiin olevan itämerensuomalaisten pyhän linnun joutsenen reitti taivaan halki lintukotoon. Monissa kielissä Linnunrataa kutsutaan maitoon viittaavilla nimityksillä (kuten latinan Via lactea). Se johtuu siitä, että kreikkalaisen mytologian mukaan Linnunrata oli syntynyt Hera-jumalattaren maidosta. Kärjistäen voisi sanoa, että Zodiak Presents syntyi muutaman naistaiteilijan raivosta. Mikä ei tietenkään pidä kokonaan paikkansa. Maito ja raivo vain olivat niin hauska loppusointu, etten voinut välttää sen kirjoittamista. Mutta tarkkaan ottaen ja rehellisyyden nimissä siitä löytyy myös psykoanalyyttista syvyyttä, niitä ajatuksen, tunteen, ruumiin affektien ja abjektien polkuja, joita Zodiakin uusi tanssitaide koki tutkia ja kulkea. Mutta Zodiak syntyi myös tarpeesta, puutteesta ja välttämättömyydestä, nuorten ihmisten halusta tehdä oma tulevaisuutensa, pyrkiä vaikuttamaan siihen, luomaan jotakin kestävää pitkäjänteisellä sitoutumisella, yhteistyöllä ja vastuullisuudella. Ja paljon muusta. Raija Ojala ja Kimmo Takala ovat toimittaneet hienon kirjan, Zodiak, uuden tanssin tähden. Lukekaa sieltä taideanalyysia, historiaa, aikalaiskuvauksia, itserelfektiota ja tulevaisuusvisioita. Lukekaa ja tietäkää, älkää luulko ja olko tietämättömiä.

Melkveg, Linnunrata, Zodiak – vuonna 1986, kun Tarja Ervasti ehdotti Zodiak Presents ry:n  perustamiskokouksessa nimeä uudelle yhdistykselle, emme tienneet, millainen etiäinen nimi olikaan, emme tienneet, että 10 vuoden päästä yhdistyksen muuttuessa Uuden tanssin keskukseksi, saisimme sen toiminnan johtamisen sieluksi astrologihenkilön, joka ymmärtää niin hyvin Zodiakin alkuperäisen ajatuksen, siis sen, että voimme toimia yksilöinä mutta yhdessä; teokset voivat olla uniikkeja, outoja ja itsenäisiä samalla, kun voimme jakaa yhteisiä arvoja ja päämääriä.  Nämä arvot ja päämäärät eivät ole koskaan olleet vain tuotteen logiikan ja markkina-arvojen noudattamisen, saati vain oletettujen tai yleisten mielipiteiden vallassa olemista. Kyllä pohjalla on ollut aito halu avata julkinen tila taiteelle toimia taiteen ehdoin ja luoda turvallinen tila taiteilijoille tehdä työtään.

On pyrkimys ja sitten on realiteetti. On ikuinen resurssien pienuus ja eräänlainen jatkuva hengissäselviämistaistelu, on tanssitaidesivistyksen ohuus ja taidealan marginaalisuus, on määrällisten tulosten kertakaikkinen paine ja on laaja taiteen kenttä, josta Zodiak voi olla konkreettinen tila ja mahdollisuus vain liian harvoille. On jatkuvasti kysyttävä ja on kysytty, miten toimia niin, että oma toiminta avaa uutta vapauden aluetta kaikille, muille ja meille, eikä kavenna ja sulje sitä? Tämä ei ole suoraviivaisen määrällinen kysymys, eikä palaudu yksinkertaistettuihin vastauksiin. Siis silloin kun puhumme vapauden alueesta ja siitä mitä kaikkea se tarkoittaakaan kulttuurisesti, identiteettipoliittisesti, eksistentiaalisesti ja yhteisöllisesti. Mutta pelkkä puute ja niukkuuskaan eivät ole koko totuus. Katsokaa näitä valokuvia, sitä mitä ne kertovat, taiteesta, mahdollisuuksista, tehdystä työstä, muutoksesta ja liikkeestä.

Kysyn itseltäni vielä uudestaan ja oikeastaan aina ja koko ajan. Miten toimia vapaasta ja vastuullisesta tahdosta käsin ja mitä se tarkoittaa? Palaan planeettoihin, maan, kuun, luonnon, ihmisen, teknologian ja tiedon suhteisiin. Kyllä, me tietäväiset ja osaavaiset ihmiset liikutamme itseämme, mutta meitä myös liikutetaan: kehomielessäni vaikuttaa nesteiden kuunkierto, vuoksi ja luode, hermoverkkojeni kytkennät miljooniin solukkoihin, teihin, meihin, kaapeleihin, virtuaalisiin ykkösiin ja nolliin, orgaanisiin prosesseihin, mineraalisiin kytkeymiin, historiallisiin tapahtumiin, esi-isiin ja -äiteihin ja vielä syntymättömiin olentoihin. Pohdin, mikä on omaa liikuntoamme, vapaan tahdon ja valinnan ilmausta, ja mikä on vain reagointia, tottelevaista kytkeytymistä automaatioon tai kahliutumista luolan seinälle heijastuvien varjojen katseluun, niin että se, mikä nyt on silmien edessä tällä hetkellä, näyttää olevan kaikki, mitä on.

Miten toimia vapaasta ja vastuullisesta tahdosta käsin ja mitä se tarkoittaa? Miten muistaa olemisensa kuolevaisena, äärellisenä, historiallisena, täällä-kanssa-olemisena, miten muistaa, että olemisen mieli on huoli, miten muistaa se, että nämä varjot, kuvat ja sanat mieleni seinällä eivät ole kaikki, vaan päätä kääntämällä avautuu uusi näkymä, maisema, uusi ymmärryksen alue. Ja miten toimia niin, että oma toiminta avaa uutta vapauden aluetta muille ja meille toimia, eikä kavenna ja sulje sitä?

Miten Raija on tehnyt sen? Oleellista lienee kyky näkökulman ja mittakaavan vaihtoon, vertikaalisesta horisontaaliseen, käsillä olevasta historialliseen, tiedosta intuitioon ja takaisin. Oleellista lienee pitkäjänteinen asiaan paneutuminen, asian äärellä viipyminen, työn tekeminen, nöyryys ja kuolevaisuuden muistamisen tuoma vakavuus, sivistys, asiantuntemus ja vastuullisuus. Mutta myös rohkeus. Että itse ei ole niin tärkeä kuin asia, että on valmis näkemään vaivaa yhteisen uuden vapauden ja mahdollisuuden eteen. Että levittää siipensä ja lentää. Ainakin yrittää lentää. Ainakin unissaan. Tai saduissa. Tai taiteessa, taiteen kautta tai avulla, taidetta mahdollistaen, ymmärtäen, tulkiten, kompleksisuutta kavahtamatta, vaikeita kysymyksiä välttelemättä, avoinna uudelle, muuttuen, kuten maailma, joka ei pysy samana. Kuten ei itsekään, eikä kukaan, eikä mikään pysy samana, kuten lapset syntyvät, kasvavat ja lähtevät. Ja itse jäät, ja muutut ja elät edelleen, oman aurinkokuntasi keskellä, Linnunradan osana, galaksien meressä.

 

Työ ja taide

Raija tekee työtä, taide on työtä, taiteen toimijat tekevät työtä, mutta millaista työtä?

Mitä on työ ja toiminta? Filosofi Hannah Arendt erottelee kolme käsitettä labour, work ja action. Labour kuvaa välttämätöntä työtä, sitä, jonka teemme pysyäksemme hengissä. Work kuvaa tuottavaa työtä, maailmallisuutta, sitä työtä, jonka teemme tehdäksemme maailmasta turvallisen paikan, jossa tuotamme olemiselle puitteet, tuotteita, tekniikkoja, organisaatioita, rakenteita ja toimintatapoja. Termillä action Arendt kuvaa sanojen ja tekojen jakamisen tilaa, pluralistista, monimuotoisuutta, jossa meidän tulee näyttäytyä omina uniikkeina itsenämme julkisessa yhteisessä tilassa. Action, merkityksiä luova toiminta ei ole alisteinen elämän välttämättömyyksille, eikä tuotteiden (products) tuottamiselle. Se on uniikki mahdollisuus aloitteellisuudelle, aloittamiselle ja on olemukseltaan paljastava voima. Se paljastaa samalla sekä toimijansa, että antaa asioiden ilmentyä merkityksellisinä inhimillisen elämisen piirissä. Koska kyse on merkityssuhteista ja aistillisen jakamisesta ja neuvottelusta, aloitteellinen ja paljastava toiminta on poliittista ja yhteiskunnallista, mutta se on myös olemukseltaan epäselvää. Paradoksaalisesti aloittaja ja aloitteen tekijä on itse tavallaan myös kärsijä ja altis haavoittumiselle, sillä aloitteet ja teot ovat aina suhteessa määrättömään määrään jo olemassa-olevia merkitysten, ihmissuhteiden ja vallan verkostoja, joita jatkuvasti kudotaan uudelleen uusien partnereiden ja olosuhteiden kanssa. (Luoto 2015, 38–42, Arendt 1958.)

Hannah Arendtin mukaan elämämme on yhä enemmän pelkän tuottavan työn piirissä, tuottamisen mallin muovaamaa ja tämä antaa ne perustavat standardit, joissa ihmisen toimintaa tulkitaan ja arvotetaan. Tämän mallin seurauksena tulee mahdolliseksi ajatella kaikkea keinojen ja päämäärien suhteena, tuottavan työn, siis instrumentaalisen arvon kautta. Tällainen arvottamisen talous menestyy ja voi hyvin, koska sen tuotteet voidaan tuoda esiin elementtien hallinnan ja käytettävyyden kautta. (Luoto 2015, 38–42, Arendt 1958.) Ja se menestyy, koska tuotteistamisesta ja tuotteesta puuttuu neuvotteleva epäselvyys, ajattelun vaativuus, olemisen ylitsevallitsevuuden ja ihmisen tiedon välisen eronaukipitäminen kysymisen tilassa.

Mielestäni Zodiak Presentsin perustamiseen liittyi oleelliselta osin aloitteellisuuden aspekti sen kaikissa edellä mainituissa merkityksissä. Sama toiminnan laatu liittyy aina vakavien taiteilijoiden tutkivaan, etsivään toimintaan ja itse taiteen olemukseen. Jokainen teos aloittaa jotakin, on oman hahmonsa mukainen sanominen, uniikki ulostuleminen, paljastaminen ja paljastuminen pluralistisella kentällä. Alussa vaikuttaneen aloitteellisuuden henki on mielestäni säilynyt Zodiakin toiminnassa läpi koko sen historian. Toki on selvä asia, että jotta ’action’, aloittava, paljastava ja merkityksiä luova toiminta on mahdollista, se tarvitsee myös hengissä pysymisen työtä, todella paljon hengissä pysymisen työtä ja se tarvitsee toimintarakenteiden pysyvyyttä, turvalliset puitteet. Mutta en varmasti liioittele yhtään, kun sanon, että suuri, valtava, elintärkeä merkitys on ollut sillä, että Zodiakilla on ollut toiminnanjohtaja, joka on kantanut selässään sekä hengissä säilymisen, että toimintarakenteiden työn, yhdessä muiden kanssa, mutta joka ei unohda toiminnan merkityksellisyyden lähtökohtaa, päinvastoin vaalii, ravitsee ja vaatii sitä, ennen kaikkea itseltään.

Kuten taide on lahja ja ylimäärä, joka vaikkakin sisältää myös instrumentaalisia ja välineellisiä aspekteja, mutta ei koskaan tyhjene niihin, myös Raijan työ on ollut lahja. Instrumentaalisen, välineellisen välttämättömyyden lisäksi siinä on aina ollut ylimäärä, vähän enemmän, se on ollut työtä, joka ei tyydy valmiisiin ajatusrakenteisiin, joka ei harhaudu luulemaan, että se mitä nyt tietää tai ymmärtää on riittävästi tai kaikki, joka ei tyydy katselemaan varjoja luolan seinällä, vaan yrittää nähdä pidemmälle, laajemman merkityksen kautta. Mitä tämä on? Minusta se on sivistystä, asiantuntemusta ja vastuullisuutta.

Mitä olisi näiden vastakohta? Mitä olisi ohut sivistys, kapea asiantuntemus, heikko vastuullisuus? Ajattelen että se on ainakin historiattomuutta eli näköalan kapeutta, suvaitsemattomuutta, eli pluralistisen tilan kadottamista ja mielipiteen helpon sanomisen valtaa, eli vastuullisen asiantuntemuksen puutetta.

Miksi historiallisuuden ymmärtäminen ja historian huomioiminen on minusta niin tärkeää? Ei siksi, että antaisimme historiassa jo aiemmin esiin tulleiden ja löytyneiden muotojen ja ajatusrakenteiden määrittää tämän päivän maailmasuhteemme, että tottelevaisesti kytkeytyisimme näihin muotoihin. Vaan siksi, että tanssitaide ja taide eivät synny tyhjästä. Taidetta ei keksitä omasta päästä tai ammenneta vain omasta kehosta. Se on suhde aiemmin olleeseen ja avautuneeseen, sisältöön, muotoon, menetelmiin, esityskäytäntöihin ja toimintarakenteisiin. Taide on tulkintasuhde, jossa maailma puhuu taiteen muotojen kautta. Kuten Martin Heidegger sanoo, ihminen ei suinkaan keksi kieltä, vaan ihminen käyttää kieltä sen mukaan, miten hän pystyy kuulemaan sitä, miten kieli puhuu ihmisessä. Tanssija ei ole siinä asemassa, että keksisi liikkeen, mutta hän voi vastaanottaa olemisen liikkeelle tarjoaman mahdollisuuden, sen mukaan, miten ja mistä tiedosta ja ymmärryksestä käsin hän tätä mahdollisuutta kuuntelee.  

Tämä on minusta keskeistä, mistä käsin, mihin kiinnittyen ja mistä ammentaen nykytaiteilija työtään tekee. Mistä tiedosta ja asiantuntemuksesta käsin taiteen rakenteissa toimitaan? Mistä asiantuntemuksesta, sivistyksestä käsin taiteen kritiikkiä käydään, millaisia diskursseja sen piiriin tuodaan, hyväksytään ja opiskellaan ja luodaan.

Tanssiin liittyvä sitkeä harha on ollut se, että meillä olisi vain yksi historia tai vain yksi narratiivi, josta ammentaa. Tanssitaiteessa on ollut vaikea hyväksyä narratiivien moninaisuutta, ottaa tilaa ja saada lupaa kritisoida dominoivia narratiiveja, olivat ne sitten kompositioon ja dramaturgiaan liittyviä käytänteitä, tanssijan keholliseen artikulaatioon liittyviä, tai kysymyksiä siitä, kuka tai mikä saa ja voi esiintyä ja millä tavalla, missä tanssi voi ja saa tapahtua jne. Tanssissa on ollut vaikea ymmärtää singulaarisuutta ja sietää moninaisuuden ajattelun ja tulkinnallisen analyysin vaativuutta. Mutta tämäkään ei ole koko totuus. Tanssi on myös ollut paikka tutkia juuri singulaarisuutta ja moninaisuutta ja niitä puolia olemisesta, jotka yhteiskunnassa ja taiteiden hierarkiassa ovat kautta historian olleet marginalisoidussa asemassa.

Olen sitä mieltä, että rakenteita uudistava radikaalius on mahdollista vain syvällisen historiantuntemuksen ja laajan tiedon kautta. Ilman tällaista tietoa ihminen ammentaa lähinnä olevasta, eli itsestään ja helpoimmin saatavilla olevasta, eli vain nyt, tässä hetkessä näkyvissä olevasta. Jotain tämän kaltaista radikaaliuden mahdollistavaa sielullista ja älyllistä liikettä olen Raijan toimista lukenut. Miten muuten voisi selittää sen, että kaikkina näinä vuosikymmeninä, joita on jo aika monta, Raija on ollut avoin taiteen muutoksien suhteen, uusien muotojen, keinojen ja diskurssien puolesta, ei niitä vastaan.

Ymmärrän, että yhteiskuntamme suhteellinen representaation vapaus on aiempien sukupolvien kamppailun ja työn tulosta, ei itsestään selvästi pysyvä olotila. Samalla tavoin myös sivistyksen, asiantuntemuksen ja vastuullisuuden arvot vaativat vaalimista ja jokapäiväistä tarkkuutta. Platonin metaforisen luolan kiviseinät ovat vaihtuneet näyttöruutujen siniseen hehkuun. Elämme silmiemme edessä välähtelevin pikseleiden, mielikuvien ja mielipiteiden aikaa. Häilyvistä tiedon rippeistä muodostuu tulkinta ja tulkinnasta kuviteltu asiantuntemus ja monien äänien vahvistamasta kuvitellusta asiantuntemuksesta samanmielisten totuus.

Claire Bishop kirjoittaa teoksessaan Artificial Hells, että maailmassa, missä jokainen voi ilmaista minkä tahansa mielipiteensä jokaiselle muulle, vastassamme on, ei suinkaan aina massojen voimaannuttaminen, vaan loputon banaaliuden tasolle virittyvä egojen virta. Tätä banaaliutta kutsutaan mielipiteeksi eikä se ole banaalia, koska se on laajalle levinnyttä ja saavutettavaa, vaan koska se on itsekeskeistä ja omakuvaorientoitunutta. Tätä vastaan meillä ovat käsitteet. Käsitteet ovat itsessään aina suhteita ja suhdeperheitä, suhteiden alueita, siis tässä mielessä jotakin epäpersoonallista ja itsen ylittävää. (Bishop 2012, 277, Lepecki 2016, 19–20.) Samalla tavalla ymmärrän, että taide on suhdeverkosto ja avauma, joka osoittaa kohden olemisen ja ihmisen tiedon välistä eroa, osoittaa kohden outoa, ei haltuun otettavaa toista, kohden olemisen eksistentiaalista olosuhdetta, jatkuvasti muuttuvan ymmärryksen piiriä.

Ymmärrän myös sen, että ajattelun pitäminen avoimena, luonnostavana on vaikeaa eikä useinkaan toteudu jokapäiväisessä elämässä. Mutta ehkä siksikin meillä on taide, että se kutsuu meitä yhteen harjoittelemaan ajattelua, ymmärtämistä, itsen, toisen ja maailman. Ehkä se kutsuu meitä myös harjoittelemaan itsen ylittävää vastuullisuutta, työn, toiminnan ja merkityksellisen aloitteellisuuden parissa.

Ja missä nyt olemme, tässä yhteisten ja omien pyrintöjen aallokossa ja linnunratojen tähdistöissä? Olemme välitilinpäätöksen hetkessä, jossa voidaan sanoa, että kun Raija Ojala päätti lähteä sille tielle, joka tähän hetkeen on johtanut, niin Pohjanmaan kunnan Vetelin urheiluseura menetti lupaavan pikajuoksijan ja korkeushyppääjän, valtakunnan politiikka menetti lupaavan ideologin, Turun yliopisto menetti lupaavan teatteritutkijan, mutta me saimme henkevän sivistyksen soihdunkantajan, joka kapeilla harteillaan on kannatellut tärkeää osaa suomalaisen teatteri- ja tanssitaiteen kehityksestä.

Raija, nyt kohta, vapautta kohden, korttien, karttojen ja kirjojen ääreen, ja vaikka valtakunnan tärkeät tehtävät epäilemättä odottavat ja kutsuvat, niin ota myös astrologialle aikaa. Haluaisin mielelläni varata ensimmäisen ajan.

Kiitos.

Kirsi Monni
Kaapelitehtaalla 22.9.2018

 

Lähteitä:

Arendt Hannah 1958. Human Condition. University of Chicago Press.
Bishop Claire 2012. Artificial Hells. Participatory art and the politics of spectatorship. Verso.
Heidegger Martin 1975. Poetry, Language, Thought. Harper & Collins.
Lepecki André 2016. Singularities. Dance in the age of performance. Routledge.
Luoto Miika 2015. Work, Practice, Event: On the poietic character of the work of art. Teoksessa Kirsi Monni & Ric Allsopp 2015, Practicing Composition. Making Practice. Texts, Dialogues and Documents 2011–2013. Kinesis, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.