Kuukauden kynä: ympyrät, jotka kuvittelevat olevansa viivoja

Ihmiselle, joka kärsii paniikkikohtauksista (tai keräilee niitä, kuten runoilija Andrea Gibson kirjoitti), disorientaatiota käsittelevä teos tuntuu lähtökohtaisesti vaaralliselta. En ehkä niinä hetkinä, kun olen ”täällä”, halua tutkia ”sekoittuneisuutta, huojuntaa”. Kaikki se on jo niin paljon tässä, jo valmiina, että esineet/asiat, karvainen hiuspompula, kitarapiuhat, hallituksen leikkaukset, saa yhtenään suuntautumattomuuteen ja katkeamaan. Astuessani ohi omasta huojunnan hämmennyksestä kuitenkin näen, että ympyrät, jotka kuvittelevat olevansa viivoja ei käsittele disorientaatiota, yhtä dissosiaationkin oiretta, viemällä mustuuteen, vaan kyseessä on huojunnan kokemuksen kauneus, ei huonoutena tai hyvyytenä, vaan koko suunnan näkemisenä sellaisenaan.

*

Koin, että esityksessä oli terävä ja jatkuvuus. Että siinä oli tyypit, Niko Hallikaisen Prima materiasta, matkalla metsässä. Oli jotkut höpön täydelliset olennot, nuttu nurin, kiitämässä maailmassa, paidan hihat takana solmussa, vain toinen kenkä jalassa. Oli tanssia korkeilla crocseilla. Että siinä oli Burroughsin määre: työntää nenällään pölypalloa maapallon ympäri. Seurasin ympyröitä, palloja, jotka kulkivat valoina ja reitteinä. Jokin loppui ja alkoi. Mutta mistä.

Taskuista, en ollut koskaan ennen nähnyt, että kukaan itse itseltään varastaisi niin kauniin sulavasti mitään. Aivan kuin varastaisi pelkästä ilosta omaa jätettä. Pompula, yksi sukka, purkkaa, kahdesti niistetyt räkäpaperit, vaahtokarkkia tuoksumassa, pastellisävyinen kenkä, joka lähtee jalasta, jtn karvaista, lisää purkkaa, kampa, patalappu oiva pyllysurffiin lattialla, punainen lasihelmi, ledivalo, violetti isompi muovipussi ja vihreä biopussimainen, johon purkka meni ja jota saattoi vähän haistaakin. Somaattisia ympyröitä ylipäätänsä. Sormi näyttämässä tON kohdan, alkamassa kieriskelemään siinä. Tuli jokin ohut kirkuna, tuntu jonkun hämmennyksestä. Nämä kaikki oli suuntaamassa liikettä ja kulkemassa myös arkisesti ohi. Oli ellipsisen kaaren katkeaminen, kun jokin himmeni, savu turskahti, kun purkka sylkilensi ja ympyrä piiloutui verhon taakse. Oli katkeama iloa

poikkiviiva
katkoviiva
puheviiva
ilta-aurinko/aamuaurinko.

Aika ajoin kaksi valoa oli kiertämässä tilaa väsyttämässä silmiä. Kipu ja itku, dissosiaation yksi puoli oli läsnä vakavuuden, ujelluksen, häikäisyn ja hämyn muodossa. Suuntautumattomuuskin on saranoiltaan olon lisäksi mielen kanssa tasapainon etsimistä. Tässä somaattinen tieto, se mikä nousee kehon sisältä, oli intiimiä ja tarkkaa.

*

Teoksen taustalla on Laura Jantusen Somagics-praktiikka. On tuntu, että praktiikka sisältää havainnon kehollista harjoittamista, sitä miten ympäröivän kaaoksen tunnun on voinut kokea. Taika tarkoittaa tässä ihmettelyn kauneutta. ympyrät, jotka kuvittelevat olevansa viivoja, on myös luenta Sara Ahmedin teoksesta Queer Phenomenology (2006). Kirja auttaa katsomaan maailmaa suuntautumisen kanssa kyseenalaistaen filosofisesti, fenomenologisesti sekä erityisen queeristi annetun viivan. Teos auttaa ymmärtämään, mikä saa meidät suuntautumaan maailmassa, mikä ajan ja ilmiöiden suunnan katsomisen määrittää, ja millaisilta puolilta esineitä/asioita täällä tarkastellaan.

Jantusen Ahmed on kanssaoleva, löytävä ja viivainen. Että voi saada voimaa siitä, että kipu, jota hämmennys, disorientaatio voi myös tuottaa, ei ole ainoa piirre, vaan se voi ja saa olla myös uutta luova tila. Myös kujeileva. Myös kollektiivinen. Nämä asiat ei etsi staattista. Ne voi vääntyä ellipsiin, juosta suoraan. Joskus vinoa on sekin, että on läsnäolo, ei muille pelkästään, vaan itselleen. Tämä on taitoa. Keksimisen riemu, taide, sisäisenä höpsön sydämisenä. 

Yhdysvaltalainen queer-teoreetikko Jack Halberstam kirjoittaa queerista epäonnistumisesta kuvatessaan elämää, joka ei täytä heteronormatiivisia yhteiskunnallisia elämänviivoja. Epäonnistuminen tuottaa luovempia tapoja olla maailmassa, luovempia tapoja ajatella elämää. Kun ei tee oletusviivaa. Tapahtuu elämä. Tiheä, muotoinen, merkitystä tarkasteleva.

*

Esityksen jälkeisenä yönä heräsin ajattelemaan loputtomasti eteen vyöryvää vahvan viskoosista virtaa, joka etenee hitaana, ei koskaan lakkaavana, veren vahvana muotona, joka limittyy itsensä väliin. Seuraavana päivänä tehdessäni tanssivien ihmisten kanssa autenttista liikettä, tämä virta/jatkuvuus asettui järisyttävän ovaalin muotoon. Kaarevan soikion halkaisi poikkiviiva, joka taittoi nesteisen olion poimulle. Tämä ympyräisyys kulki kehon poikki tehden siihen ohuita siivuja. Viivassa oli sen paksuus ja ulottuuvus olkapäästä lantioon, kihartumassa.

Sini Silveri on monialainen runoilija, jonka kehollisuuden filosofiat pohjaavat buton ja somatiikan praktiikoihin sekä Lydia Lunchin, Kathy Ackerin ja Paul B. Preciadon ajatteluihin. Silverin runoteos Titaanidisko (Poesia) voitti Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2020.