Kuukauden kynä: Glass Eyes

Lavalla on vähäeleisyyttä, joka muistuttaa minua Susan Sontagin kirjasta Lihan estetiikka (1973). Sontag kuvaa Antonin Artaud’n näkemystä teatterista aistimuksellisena väkivaltana, josta symboliikka on riisuttu olemattomiin. 

Psykoanalyysin kautta taidetta voi tarkastella sublimaation prosessina. Ihminen kanavoi viettienergiaa johonkin ei-seksuaaliseen, kuten taiteeseen. Julia Kristeva viittaa sublimaation hallintana ja nimeämisenä, mutta taiteesta nauttiminen voi olla myös hallitsemattoman ja nimeämättömän kunnioituista.

Haluan pitää teoksen tuntemattomuuteen etäisyyden. Siksi minulle tulee väkivaltainen olo, kun yritän kirjoittaa siitä. Kieli pettää sen mitä Sontag kuvaa tunteiden orgaaniseksi perustaksi ja ajatusten ruumiillisuudeksi Artaud’n taiteessa. 

Yritän ratkaista ongelmaani säästeliäisyydellä. Runoilija Carl Philips on sanonut rajoittamisen ja hillitsemisen olevan uskallusta. 

Pyydän myös ystävältäni apua: jos annat minulle sanoja, voin koettaa hypätä niiden päältä. Hän ehdottaa, että vain muistelen mitä koin esityksessä.

*

Tanssi on kielen jälkeistä ihmisyyttä.

Muotoilin mielessäni tuota lausetta jossain esityksen keskivaiheilla. Sellainen kirous kirjailijalla. Aina lause tulossa.

En tarkoita ihmisen ruumiillisuutta vaan ihmisen jälkeisyyttä. Ihmisen ruumiillisuudesta on puhuttu ja kirjoitettu tarpeeksi. Voisimme ajatella, miten ruumis on jäljellä, se on viimeinen lohdullinen elävä.

Mikko Niemistön Glass Eyes on ruumiillinen kokemus, joka muistuttaa minua Cronenbergin elokuvasta Crimes of the Future (2022). Siinä esitystaidetta tehdään elävän ruumiin leikkelystä, ja tulevaisuuden ihminen nauttii pakkomielteisesti ruumiin silpomisesta. Molemmat teokset herättävät minussa tunteen liiallisuudesta, joka voisi olla Jacques Lacan’n jouissance, oireesta nauttiminen.

Ensin ajattelin esiintyjien olevan sisältä tyhjiä. Heillä oli vain pinta. Teoksen edetessä pinta muuttui aina vain todellisemmaksi. En enää välittänyt ruumiiden sisäisestä maailmasta. 

Mikä helpotus olla kuulematta puhetta. 

Sellainen lause sitten. Mietin että pitäisi käydä katsomassa nykytanssia vähintään kerran kuukaudessa. Luulen, että se tekisi minusta pehmeämmän. Olin unohtanut kuinka tanssitaide kannattelee.

Lavalla on pieni lava, jonka päälle ruumis jää lepäämään. Haluaisin katsoa sitä, mutta jostain syystä harhaannun jatkuvasti toisaalle. Joudun koko ajan valitsemaan mitä katson, ja tulen tästä katseen suuntaamisesta liiallisen tietoiseksi. Luulen kai arjessani, että näen kaiken. Näen tarpeeksi. 

Teoksessa on ilmiselvää pyhyyttä, mutta niin vain ajattelen Star Wars -elokuvia. Lasiputket muistuttavat minua valomiekoista. Tekijöiden aikeista en halua tietää mitään etukäteen. En saa oudon kokemusta, jos minulla on käsitys siitä, mitä teos esittää. 

Yritän silti koko ajan tulkita. Se ei ole kirjailijan pakkomielle, se on aivojemme rakenne. 

Tämä ei esitä mitään.

Se oli huojentava havainto. Aivoni hakivat merkitystä eivätkä löytäneet sitä. 

*

Kirjoitin esityksen aikana muistiinpanoja indeksikorteille. Minulla on niitä aina mukana. Kirjoitin sanat “sävy” ja “tunnelma”. 

Otan hyllystä Sofia Samatarin ja Kate Zambrenon kirjan Tone (2024). 

“Subjektin liukeneminen sävyyn”, he kirjoittavat ja siksi ajattelen, että Glass Eyes -esityksen sävy on tärkeä. Ehkä toistensa päälle ladotut sävyt tuottavat tunnelman, Samatar ja Zambreno ehdottavat.

Minulle esityksessä sävy onkin mieleenpainuvinta. Voin unohtaa yksityiskohdat, mutta en unohda sävyä. Sävyn nimeäminen on usein mahdotonta, mutta tämän esityksen sävylle minulla on nimet:

myrkyn vihreä ja silmät.

Silmissä ei ollut mitään lasista. Ajattelin, että vihdoinkin voimme käyttää sanontaa “hullun kiilto silmissä”.

Esityksen tunnelmassa on viulun soittamat kerrostumat. Tunsin äänen täyttävän minua. Kuuntelin sitä aluksi ja sitten se vain oli kaikkialla. 

Levätä kauhun näyttämöllä. 

Maljan tuhoutuminen jäi minulta huomaamatta kun kirjoitin indeksikorttiin: imeytyminen, kohoamisen tunne. Sirpaleet lattialla osoittivat kohti turvallisuuden harhaa ja kohti ihoa. Sitten koin jotakin, mitä en ole koskaan kokenut esitystaiteen äärellä.

*

Esityksen jälkeen halusin kuitenkin kuulla, mitä tekijät kertovat teoksesta. Musiikissa on läsnä pieniä tunnistamisen hetkiä, Mikko Niemistö kertoo Zodiak Presents -podcastin haastattelussa. Ehdotan, että ne ovat tunnistamisen hetkiä juuri niiden tunnistamattomuuden vuoksi. Tai koska ne ovat tunnistamisen hetkiä ruumiissa. 

Mieleeni tulee nyanssit ja se miten Roland Barthes sanoi Le Neutre -luennollaan 18. helmikuuta 1978: “Haluan elää nyanssin mukaan”. Barthes sanoo, että tarvitsemme psykologiaa, joka on värähtelyjen, vivahteiden, tilojen ja muutosten inventaario. 

Vivahteet liittyvät jotenkin tunnistamisen hetkiin. Jokin yksityiskohta vaivaa tai lohduttaa vuosienkin jälkeen. Kahden vuorokauden jälkeen ruskeat nahkahousut hiostavat, ja joku keskivartalon muovailu, joka menee nyt pilalle kun yritän kirjoittaa siitä. 

Olisi ihanaa, jos tanssiteos alkaisi suoralla leikkauksella kuten unessa. Ei hitaasti ja paikallaan vaan oikein rytinällä sisään. Glass Eyes alkaa veden liruttelulla. Sekin on hyvä. 

Toivoin, että vesi olisi roiskunut kasvoilleni. 

*

Piti kertoa se, mitä ei ole koskaan tapahtunut, mutta tapahtui maanantai-iltana. Havahduin ahtaalta penkiltä siihen, että olen katsomassa esitystä. Tunsin olevani väärässä paikassa. Minun piti olla nahkahousuissa silmät täynnä mystiikkaa. Se oli pieni rakkauden hetki.

Rakastuin Marika Peuran liikkeeseen, silmiin ja märkiin hiuksiin. Ja rukoukseen, joka soi Elias Riipisen viulusta. 

Susanna Hast on kirjailija, lauluntekijä sekä taiteellisen tutkimuksen dosentti ja tuntiopettaja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Hastin kiitetty esikoisromaani Ruumis/huoneet (2022) voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Genrerajoja rikkovissa teksteissään hän käsittelee ruumiillisuutta, väkivaltaa, toivottomuutta ja muistia.