Kuukauden kynä: Hyvää joulua Sanni ja Samuli!

On tiistai 2.9.2025, ja odotan ystävääni Zodiakin edessä. Huomaan kollegan 1, joka yrittää keinotella lastenvaunuja sisälle rakennukseen. Kollega 1 kertoo, että hän sai hyvin nopealla aikataululla järjestymään lipun Hyvää joulua Sanni ja Samuli! -esitykseen ja on siitä hyvillään. Ystäväni saapuu. Aulaan tulessa törmään kollegaan 2 ja 3. Tilan perällä näen vielä kollegat 4, 5, 6, 7 ja 8. Huomaan, että esitys on houkutellut paikalle kollegoiden lisäksi myös monia verrattaen nuoria katsojia.

Viimein ovet esityssaliin avataan, ja henkilökunnan edustaja, itselleni tuttu henkilö, ohjeistaa ihmisiä välttämään tanssimatolle astumista. Yritän kävellä reunaa pitkin niin tarkasti kuin pystyn, mutta perässäni jonossa oleva katsoja alkaa läksyttämään minua hitaudesta. Sanon: “ole hyvä ja odota”, mutta hän rynnii ohitseni ja astuu matolle.

*

Katsomoita on kaksi. Ne on sijoitettu viistosti näyttämöä vasten. Valitsemme ystäväni kanssa paikat katsomosta käsin vasemmasta lohkosta. Osan näyttämöstä peittävät teatteritaloista tutut punaiset samettiverhot, jotka roikkuvat katosta lattiaan asti. Vasempaan laitaan näyttämöä on sijoitettu pienehkö kuvaruutu. Katson sitä, mutta en muista mitä siinä pyörii. Nyt joulu voi tulla!

Esiintyjät, Sanni ja Samuli, ryömivät verhon ali näyttämölle (vai tulevatko sittenkin verhojen välistä?).

Sitten käynnistyy materiaalinen vyöry.

On klippejä, merkkejä, mielikuvia, dataa: on hauskoja pieniä asioita. Esiintyjät kiertävät katsomolohkojen reunat ja vääntelevät naamaansa. On heiluva poninhäntä, kanelia, jota snortataan tai syödään liikaa, kobokukka, joka pyörii verhojen pinnalla, anustappi, joka vedetään valkoisella tekokarvalla reunustettujen alushousujen takaosan alta (ettei meno menisi liian takakireäksi?). Yleisölle heitetään tonttulakkeja (saamme ystäväni kanssa yhdet ja puemme ne päähän). Kuvaruudulla selautuu myyntikatalogi. Yksi tuote on puhallettava joulupukin maha. Ystäväni on kertonut minulle ennen esitystä, että hän on nukkunut edellisenä yönä vain neljä tuntia. Kuiskaan hänelle, ettei vähäunisuus ehkä haittaa. Hän nauraa. Ärsykkeitä on kieltämättä paljon. On show-case -estetiikkaa, tanssikoulun joulunäytös -estetiikkaa, ruotsinlaivan tanssishow -estetiikkaa, konsumeristista heikkoa estetiikkaa, resoluutioestetiikkaa, en ole varma mitä -estetiikkaa, onko tämä vain estetiikkaa, ajattelen, mutta huomaan tuntevani jotain hienoviritteisempää kuin imeytymistä, siis EI OLE.

Esiintyjien ruumiit hikoavat, niin nopeasti he liikkuvat. He ovat virtuoottisia ja anteeksipyytelemättömiä, he katsovat silmiin ja jatkavat. Vielä tämä temppu, ja tämä. Ihailen heitä. 

Ääneen kerääntyy myös kaikkea, joulumielikuvien rojua kuin rannalle ajautuvaa muovia. Kellun äänessä karkkipussien, iskelmän ja poksuvan hyperpoppin tai ambienssin seassa. “Tuli joulu ilotaloon” -kappale soi ja siitä irroitettu synatorvi-välike toistuu ja toistuu ja toistuu. Kappaleessa joukko irtolaisia ja yhteiskunnan marginaalissa eläviä kokoontuu viettämään joulua. Ja sitten elävä koira juoksee näyttämölle. Katsomosta kuuluu kollektiivinen “oiiiiii”. Ja lähes heti koira saatetaan ulos näyttämöltä. Esiintyjät asettautuvat joulukuvaelmaa mukailevaan asetelmaan. Näyttämöllä vilahtaneen koiran kuva on painettu tyynyyn, jota pidellään kuin Jeesus-lasta. Tämä kaikki kestää noin 20 minuuttia. Sitten tuleekin jo väliaika. Tajuan, että esitystä on luvassa puoliajan jälkeen vielä kaksi tuntia - röyhkeä takapainoisuus huvittaa minua.

*

Sulloutuessani ulos salista näen henkilökunnan edustajan, itselleni tutun henkilön, kantavan ihmisen kokoista pahvifiguuria. Figuuri on kuvaton puoli minuun päin, mutta sen etupuolella oletan esiintyjien olevan jouluasuissa. Oletukseni kertoo minulle siitä, miten vahvasti esitys henkilöityy Sanniin ja Samuliin. Vaikka joulu on aiheena temaattisesti tiheä, pohdin mahdollisuutta, voisiko joulun korvata jollain toisella temaattisesti tiheällä maastolla? Jollain, johon lähes koko populaatiolla liittyisi kokemuksia, nostalgiaa ja historiallista painolastia. Näyttämölle valikoitujen asioiden määrä on niin suuri, että alan seurata ihmisiä asioiden keskellä sen sijaan, että seuraisin mitä he asioista “sanovat”.

Aulassa leijailee väliajalla piparin tai tortun tuoksu. Saatan myös vain kuvitella. Juttelen kollegoiden 4 ja 5 kanssa. He kuvaavat esityksen alkupuolta postironiseksi. “Postironia - siis esitystaiteen uusi normaali” he sanovat.

Jään miettimään.

Haluaisin glögiä, mutta se on loppunut kesken.

*

Toinen puoliaika on temmoltaan selkeästi hitaampi. Sen tajuaa jo ensimmäisestä kohtauksesta, jossa esiintyjät makoilevat joulupyjamissa suklaarasian äärellä. Huomaan liikuttuvani. Eläydyn hetkeksi muistooni lapsuuden joulusta melkein kolmenkymmenen vuoden takaa. Kaipaan hetken vanhempiani nelikymppisinä. Tätä Svetlana Boym tarkoitti refleksiivisellä nostalgialla, kaipuu nousee keskiöön aikojen palauttamisen sijaan. Kun esiintyjät alkavat puhua, oma muistoni haalenee. He kyselevät ruotsiksi toisiltaan joulusta:

“Vad är din favorit julklapp?”
Kysymykset jatkuvat samankaltaisina.
Kunnes toinen kysyykin:
“Vad tycker du om krig och insest?”
Ja toinen vastaa:
“De passar inte så väl på julbordet."
Yleisö nauraa.

Luulen, että tässä on yksi “postironian” vastanapaisuuksista - kaikki on vakavaa ja ei. Kaikki voi olla vakavaa tai sitten ei. Kaikki nähtävät asiat ovat tunnistettavia, kunnes eivät ole ja ovat sittenkin. Tämä on vähän kuin korkeakulttuurin vastine perinteiselle ovifarssille - aina tulee yllättävä, mutta odotettu törmäys, yleisö nauraa. Postironia määritellään simppeleimmillään “ironian sävyttämäksi vilpittömyydeksi”. Sävyksi ja tyyliksi, joka lävistää kaikki kulttuurisen vuorovaikutuksen tasot (Patronen, 2025).

*

Toisella puoliajalla kohtausten etenemisen logiikka on samankaltainen kuin ensimmäisessä osassa: mistä tahansa voi seurata mitä tahansa. Nyt tilanteet kuitenkin kehkeytyvät pitempään. Havaintoja esimerkiksi joulupukin hahmosta kasataan: ensin pukeudutaan viittaan ja siihen ruudulla vilahtaneeseen mahaan, etsitään liikekieli, leikitellään pukin autoeroottisilla taipumuksilla, pidetään joulupukin kulttuurisesta merkityksestä luento.

Kun kysyn ystävältäni whatsapissa pari viikkoa esityksen jälkeen, mikä kohtaus hänelläesityksestä jäi mieleen, hän vastaa: Ehkä se joulupukki ja Sanni “tyttö”. Kun kysyn miksi, hän vastaa: Joulupukin ääni oli tunnistettavasti “mukaläsnäoleva” ja kiireetön, vaikka oikeesti se halus jo mennä kaljalle. Joulupukkijatkumon päättävässä kohtauksessa joulupukki jakaa lahjoja. Suurin osa lahjoista menee “Sannitytölle”, joka on ilmestynyt näyttämölle. Yleisöstä kaksi henkilöä saa lahjan. Toisesta paketista kuoriutuu muki ja toisesta paperi, jossa lukee “Metamodernismi”. Kohtaus päättyy, kun Sannin lahjapaketista löytyy tekotissit.

Tämän jälkeen esityksessä on vielä tanssia, kauneutta ja virtaavuutta. On enkelin siivin tehty känninen mielikuva Odysseia, kai Helsingin läpi. On riita, jossa Sanni ja Samuli syyttelevät toisiaan, tulkitsen, omista ongelmistaan. Samuli huutaa Sannille “sä viiltelet itsäsi vain saadaksesi huomiota”. Olikohan kyse siitä, että läheisten kanssa usein jouluna ajaudutaan riitaan ja syyttelyyn? Ja seuraavaksi pyöritellään toivotuksia ja lähetetään jouluterveisiä “koko meidän poppoolta” uudelleen ja uudelleen. Toisto huvittaa, iskee ja uuvuttaa. Niin kuin perinteillä usein on tapana.

*

Vielä loppuun jotain metamodernismista, jonka viitekehykseen esitys itsensä asetti. On myös mielestäni aika hauskaa, että esiintyjä antoi katsojalle metamodernismin lahjana. Taiteen lahja ihmiskunnalle? En tiedä.

Metamodernismin tieteellisen keskustelun avaus paikantuu Timotheus Vermeulenin ja Robin van den Akkerin artikkeliin "Notes on Metamodernism" (2010). Kirjoittajat sijoittavat metamodernismin epistemologisesti postmodernismin rinnalle, ontologisesti modernismin ja postmodernismin väliin ja historiallisesti modernismin ja postmodernismin jälkeiseen tilaan. Metamodernismi yrittää muotoilla yhteisöllistä vastausta siihen, millaiseksi moderni tulevaisuus on kokemuksellisesti muotoutunut. Se kytkeytyy myös 2000-luvun ja globaalin kapitalismin vaiheeseen. Metamodernismi liikkuu postmodernista tutuilla käsitteellisillä jänneväleillä kuten sitoutuneisuus vs. irrallisuus, totaliteetti vs. fragmentti, innostuneisuus vs. ironia. Metamodernissa postmodernin kyynisyyden korvaa naiivius ja itsetietoinen nostalgia. Metamodernissa taiteessa toivo on käsittääkseni taas mahdollista.

En enää, kaksi viikkoa esityksen katsomisen jälkeen, muista tarkasti mihin Hyvää joulua Sanni ja Samuli! -esitys päättyi. Muistan kuitenkin äänisuunnittelijan tulleen soittamaan rumpuja. Nautin siitä ja hellyin. Kaapelitehtaan porttikongissa esityksestä poistuessa sanoin ystävälle: olipa ihanaa.

Lähteet:
Notes on Metamodernism, Timotheus Vermeulen & Robin van den Akker, 2010 
Postironia - lyhyt oppimäärä, Oona Patronen, 2025
Metamodernismi - Kirjallisuuden ja kulttuurin muutos 2000-luvun Suomessa, Toim. Salli Anttonen, Mika Hallila, Anna Helle, Heta Marttinen ja Kasimir Sandbacka, 2024
 

Kuva: Antti Rintala

Pipsa Enqvist on dramaturgi, ohjaaja ja käsikirjoittaja, joka työskentelee sekä taiteen vapaalla kentällä että instituutioissa. Hän on kiinnostunut moniaineksisuudesta taiteen tekemisen periaatteena, laajoista ajallisista perspektiiveistä, leikittelystä traditioilla, flarfista, kiltteydestä ja huumorista. Enqvist on palkittu Kouran pääpalkinnolla (2025) fiktiosarjasta What Would Samira do (YLE) sekä Norwegian short film festivaalin Critics Award -palkinnolla (2022) lyhytelokuvasta The Director. Hän on Teatteri Kolmannen tilan sekä näytelmäkirjailijayhdistys Tekstin ytimen jäsen.