Laura Jantunen: ympyrät, jotka kuvittelevat olevansa viivoja

Laura Jantusen ympyrät, jotka kuvittelevat olevansa viivoja on tanssitaidetta ja nykymusiikkia yhdistävä teos, joka tarkastelee suuntautumattomuuden kokemusta eli disorientaatiota arkisena ja ohimenevänä kehollisena kokemuksena. Se on lempeää ja leikkisää anarkiaa konservatiivisuutta ja pysyvyyden kaipuuta vastaan.

Teoksessa eletään jatkuvan muutoksen tilassa ja tehdään siitä asutettu paikka. Sen kautta tekijät ehdottavat, että antautuisimme hämmennyksen ja epävakauden aikaansaamalle huojuvuuden tunteelle, vakaan ja turvallisen sijaan; Mitä jos suuntautumattomuuden kehollinen kokemus olisikin olemassaolomme perusta ja avain jatkuvan epävarmuuden käsittelemiseen?

Usein kielteisenä nähtyä disorientaatiota lähestytään teoksessa luovana tilana, joka avaa uusia näkökulmia aikaamme ja sen kriiseihin. Näyttämölle asettuvat tunnistettava ja tunnistamaton, paikantunut ja paikantumaton, tiedetty ja ei-tiedetty yhtä aikaa, rinnakkaisina. Tämä synnyttää huojuvia, ristiriitaisia ja alati muotoaan hakevia hetkiä. Hämmennys ei ole merkki eksymisestä, vaan tietoinen katkos, jonka kautta uusi voi muotoutua rauhassa.

Teoksen näkökulma pohjautuu Sara Ahmedin teokseen Queer Phenomenology (2006), jossa disorientaatio näyttäytyy uusia perspektiivejä avaavana ja luovana tilana. Ahmedin ajattelu johdattaa ymmärtämään, että itse hämmennyksen kokemustakin voi tutkia, eikä vain sen syitä. Hänen ajattelunsa inspiroimana ympyrät, jotka kuvittelevat olevansa viivoja -teoksen lähtökohdaksi on muodostunut hämmennyksen kehollisen ja kollektiivisen kokemuksen tarkastelu ja optimistinen uuteen katsova asenne.

Teoksen koreografia ja tanssi syntyvät Laura Jantusen kehittämän Somagics-harjoitteen kautta. Sen ytimessä on liikkujan sisältä käsin ohjautuva, intiimi ja tarkka suhde aistihavaintoon ja sen muutoksiin. Harjoite synnyttää liikettä, jossa tanssija on jatkuvassa syntymän tilassa, tarttumassa yhä uudelleen eteen tulevan tunnun aikaansaamaan liikkeeseen.

Somagics tarjoaa konkreettisen tavan tutkia suuntautumattomuuden kokemusta kehollisesti ja on sekä teoksen innoittaja että sen koreografis-liikkeellisen materiaalin lähde. 

Säveltäjä Leevi Räsäsen prosessipohjaisessa sävellystyössä lopputulos ei ole ennalta tiedetty, vaan se venyy, muokkautuu ja sulautuu toistuvasti työn edetessä. Teoksen jousisoittimille sävelletty musiikki rakentuu vapaasti sijoiteltavista moduuleista, jotka on äänitetty etukäteen. Ne muovautuvat osaksi koreografiaa harjoitusprosessin edetessä. Näin myös teoksen äänellinen ulottuvuus lähtee hajanaisesta ja paikantumattomasta tilasta. 

Laura Jantusen kokoama työryhmä koostuu taiteilijoista, joiden kanssa hän on työskennellyt jo  aiemmin. Pitkäjänteinen yhteistyö mahdollistaa yhteisen taiteellisen ajattelun ja kollektiivisen herkkyyden kehittymisen.