Ehdotelmia maailman asuttamisesta

- sanot esittelytekstissä, että disorientaation eli suuntautumattomuuden kokemuksesta tehdään asuttu paikka. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, kun puhutaan esityksestä?

Olen kiinnostunut asioiden vaikeaselitteisyydestä, ristiriitaisuudesta ja siitä, että asioita tarkastellaan uudenlaisessa valossa. Tästä sekä Sarah Ahmedin Queer Phenomenology -teoksesta nousi ajatus lähestyä disorientaatiota kehollisena kokemuksena, jota esiintyjä asuttaa esityksen aikana. Ahmed kirjoittaa esimerkiksi siitä, kuinka eksyminen vie meidät aina “jonnekin”, ja miten tästä jostakin voi vähitellen tulla kokemuksellisesti tuttu (Ahmed 2006, 7). Teosta tehdessäni olen ollut kiinnostunut juuri tällaisesta suuntautumattomaan tilaan asettuvasta kehosta, joita arjessa syntyy jatkuvasti. Esimerkiksi tilanteessa, jossa keskittynyt puhelimen selaaminen katkeaa ystävän puheeseen, syntyy hetkellinen katkos. Selaamisen ja keskustelun väliin avautuu tila, jossa huomio hakee uutta suuntaa ja yhteistä maastoa.

Teoksen liikemateriaali syntyy kehittämäni somaattis-fenomenologinen Somagics-harjoitteen kautta. Harjoitteessa liikkuja menee ikään kuin ajattelunsa ja sen myötä liikkeen muodostumisen hetkeen tai sen taakse. Tämä jatkuva liikkeen syntymän hetkessä olo ja analysointi luo hahmoista olemisen tapaa, jossa liike rakentuu sisäistä logiikkaa seuraten. Hahmoisen olemuksensa kautta tanssilla on potentiaali purkautua moneen suuntaan ja se on tavallaan aina tuloillaan ja muutoksessa. Minulle Somagics-harjoitteen syvällinen työskentely onkin jo itsessään disorientatiivinen tila: liikkeen logiikka syntyy kehon sisäisistä ja subjektiivisista prosesseista, jotka tanssija tekee liikkeellään näkyviksi. Somagicsin kautta tanssiessani asutan kehoani toisella tavalla, en arkisen pragmaattisesti, vaan aktiivisesti ajatellen ja havannoiden ajatteluani.

- pidän myös kovasti ennakkotekstin ajatuksesta, että teos on ”lempeää ja leikkisää anarkiaa konservatiivisuutta ja pysyvyyden kaipuuta vastaan.” Miten anarkia, lempeys ja leikkisyys ovat läsnä näyttämöllä?

Leikki ja leikkimielisyys tanssissa ovat minulle sydämen asia. Leikin yksi muoto on se, että leikkijä ei enää päätä mihin suuntaan leikki etenee, vaan leikkijä siirtyy leikin maailmaan, joka alkaa viedä tapahtumia eteenpäin omalakisine sääntöineen ja logiikoineen (Taipale 2022, 66). Samankaltainen ilmiö tapahtuu Somagics-harjoitteessa: kun harjoite asettuu tanssijan kehoon alkaa tanssi tanssittaa tanssijaa. Ajattelen, että ympyrät, jotka kuvittelevat olevansa viivoja -teos on parhaimmillaan tanssijoiden hupsutellessa ja puijatessa toisiaan näyttämöllä. Kun näin tapahtuu, koen että nyt ollaan jossain sosiaalisten normistojen tuolla puolen ja mielikuvituksellani on tilaa lentää esiintyjiä katsoessani.

Ajattelen tanssiteosteni olevan ehdotelmia toisenlaisesta maailman asuttamisesta. Käytän sanaa “ehdotelmia”, sillä en halua julistaa, painostaa tai kapinoida, vaikka ehkä juuri niin pitäisi tehdäkin, että ihminen lajina vapautuisi yhteiskunnan sille asettamista tiukoista käyttäytymismalleista.  Teoksissani en halua sanoa, että näin pitää tehdä, liikkua ja olla vaan sanon, että näinkin voi olla ja tehdä ja liikkua! 

Teoksessa on konservatiivisia ja vakiintuneita esityksen muotoja, kuten alku ja loppu, musta laatikko, katsojia ja esiintyjiä jne. Käytän niitä rakenteena, joka mahdollistaa keskittymisen teoksen ytimeen suuntautumattomuuden kokemukseen kehollisena tapahtumana. Miten nämä kehot asettuvat tai eivät asetu? Ja miten liike suhteutuu sekä päivittäisiin liikkumisen tapoihin että tanssin historiallisiin muotoihin?

- tämä on toinen teos, jossa teet yhteistyötä säveltäjä Leevi Räsäsen kanssa. Kerrotko hieman mikä yhteistyössänne on keskeistä ja ehkä hieman tarkemmin miten se toteutuu tässä teoksessa? 

Rakastan tehdä taidetta ihmisten kanssa, jotka rakastavat tehdä taidetta. Mielestäni on ajan hukkaa tehdä taidetta kenenkään muun kuin taiteen rakastajien kanssa. Leevi, kuten muutkin pitkäaikaiset työryhmäni jäsenet, ovat tällaisia tekijöitä ja siksi haluan yhä uudestaan tehdä töitä heidän kanssaan. Sitoutuminen pitkäjänteisesti samoihin työkavereihin tekee työskentelystä soljuvaa ja lempeää. Ristiriitatilanteet on helpompi ratkaista ja niiden mentyä ohi työskentely jatkuu mutkattomasti. Hahmotamme toistemme ajattelua ja työtapoja intuitiivisesti ja teemme töitä yhteisen päämäärään eteen intohimolla ja kunnioituksella. Kuka ei haluaisi työskennellä tällaisten työkavereiden kanssa! 

 Tanssin noin viisi vuotta pääosin ilman musiikkia niin näyttämöllä kuin tanssistudiossakin, sillä halusin ymmärtää miten tanssijan keho voi ilmaista kaiken teoksen kannalta tärkeän. Ilman musiikkia tutkin teesiäni: “tanssi sisältää kaiken”. Musiikki (ääntä toki on ollut) palasi osaksi tanssiteoksiani vuosi sitten, kun teimme Neljä vuodenaikaa – Kevät -teoksen Eliel Tammiharjun ja Ilmari Paanasen kanssa. On ollut kiinnostavaa ja samalla työlästä hahmottaa, miten se, mitä minä teen asettuu musiikin kanssa vuoropuheluun, sillä en halua, että musiikille jää liikaa ilmaisuvaltaa teoksen tunnekentässä. Minulle Leevin sävellyksissä äänellinen tunneskaala on muuntuva ja se antaa tanssille tilaa asettua äänen kanssa suhteeseen ja vuoropuheluun ilman alisteisuutta. Musiikki ei kuitenkaan pakene taka-alalle, vaan sillä on oma tilansa osana näyttämöä.

Ensimmäinen yhteinen teoksemme Leevin kanssa oli lopputyöni Outoliini (2023). Sen jälkeen olen jatkanut Somagicsin kehittämistä ja moneen otteeseen tanssinut huvikseni Leevin sävellyksiin. Olen huomannut, että Leevin ajattelu säveltaiteessa ja Somagics sopivat täydellisesti yhteen. Niissä molemmissa on jatkuvaa ja katkonaista muutosta, yllätyksiä ja huumoria. Ollaankin Leevin kanssa analysoitu, että meidän molempien taiteessa on leikkimielisyyden ja vakavuuden välissä seilaamista. Uskallan väittää, että olemme molemmat uusnaivisteja.

Tässä teoksessa työskentelemme pääosin erillään. Leevillä oli vapaat kädet säveltäjänä tehdä sellainen sävellys, joka hänelle käsittelee teoksen teemaa. Sävellystyö oli valmis siinä vaiheessa, kun muu työryhmä kokoontui tanssistudioon harjoituksiin. Äänisuunnittelija Mitja Nylund on nyt jatkanut äänen sovittamista osaksi tanssiteosta, joten puhtaasta läpisävelletystä teoksesta ei ole tässä kohtaa kyse.

- ennakkotekstissä todetaan myös, että teoksen yhtenä alkumateriaalina tai lähtöpisteenä on Sarah Ahmedin teoksessa Queer Phenomenology -esitetyt ajatukset disorientaatiosta. Kerrotko tästä hieman tarkemmin?

Otan usein työskentelyyni jonkin kirjallisen lähteen kanssakulkijaksi. Kirjan avulla peilaan ja sanoitan omia ajatuksiani sekä löydän uusia näkökulmia. Tämä on jo toinen teos, jossa Sara Ahmedin Queer Phenomenology on ollut minulle merkittävä. Ensimmäisen kerran kirja kulki mukanani taiteellisessa opinnäytteessäni Outoliinissa.

Kirjassa Ahmed tekee ehdotuksen kvääristä fenomenologiasta ja tarkastelee sitä kehon suuntautumisen kysymyksenä. Samalla hän analysoi ja kyseenalaistaa ne tavat, joilla yhteiskunta ohjaa kehoja tiettyihin suuntiin. Ahmed käyttää sanaa queer kahdessa merkityksessä: se voi viitata johonkin vinossa olevaan tai normista poikkeavaan, mutta myös tiettyihin seksuaalisiin suuntauksiin (Ahmed 2006, 161). Tässä teoksessa minua on kiinnostanut erityisesti ensimmäinen merkitys.

Fenomenologia tarkoittaa lyhykäisyydessään sitä, että tarkastellaan, miten maailma ilmenee kokemuksessamme. Minulle tämä filosofian suuntaus on tuttu erityisesti ranskalaisen filosofin Maurice Merleau-Pontyn ajattelusta, jossa korostuu havainnon ensisijaisuus eli se, miten maailma tulee meille näkyväksi ja koettavaksi.

Tanssija-koreografina olen kiinnostunut normittuneen liikkeen uudelleenorganisoinnista: miksi käytämme kehojamme usein hyvin rajoittuneesti ja miksi toisenlaiset liikkeen muodot tuntuvat vähemmän hyväksytyiltä. Ajattelen esimerkiksi, että kaupunkitila voisi olla kehollisesti paljon leikkisämpi. Suojatien ylittäminen vain valkoisille viivoille astuen voisi olla pieni mutta riemastuttava tapa muuttaa liikkumisen logiikkaa aikuisellekin. Ahmedin ajattelu tuntui tarkastelevan maailmaa samankaltaisesta perspektiivistä kuin minä, ja siksi se veti puoleensa.

Yksi tulevan teokseni keskeisistä kysymyksistä on ollut: jos fenomenologia pyrkii tarkastelemaan ilmiöitä sellaisina kuin ne ilmenevät meille havainnossa, mitä sellaista havaintokentässämme on, jonka helposti sulkeistamme kokemuksen ulkopuolelle? Ahmed antaa tästä esimerkin kirjoittavasta filosofista: hänen työnsä mahdollistuu, koska joku muu huolehtii samaan aikaan perheen lapsista ja kotitöistä (Ahmed 2006, 31). Mitä tapahtuisi, jos emme pyrkisikään sulkemaan tällaisia asioita havainnostamme pois, vaan toisimme ne tarkastelun keskiöön? Muuntuisiko filosofin teksti hektisiksi ja ajatukseltaan sekoittuneiksi lauseiksi, joissa koira istuisi syöttötuoliin keittämään kahvia.

Tätä kaaokseen ja hajaannuksen kysymystä olen tarkastellut ympyrät, jotka kuvittelevat olevansa viivoja -teosta tehdessäni. Millainen koreografinen rakenne orientoi ja mikä taas luo disorientaatiota. Olen pohtinut miten suuntautumattomuuden kokemus voisi viipyillä näyttämöllä ja miten rakentaa näyttämölle paikka, jossa disorientaatiokin on orientoitunutta.

Tekstissä on viitattu näihin kirjallisiin lähteisiin:
Ahmed, Sara. 2006. Queer Phenomenology: Orientations, Objects, Others. Durham: Duke University Press.
Taipale, Joona. 2022. “Leikin viemää: Fink, Winnicott ja leikin kokemuksellinen paikka." Niin & Näin. 1: 66-81

ympyrät, jotka kuvittelevat olevansa viivoja Zodiak Stagella 10.–23.4.2026