Taidetta luomisen tarpeesta ja poltteesta käsin

- Suomessa ei ole montaa aidosti isoa tanssinäyttämöä. Vielä harvinaisempaa on, että kotimainen freekoreografi tekee niille suurimuotoisen kantaesityksen. Mikä sinua innoitti lähteä tekemään Ghosts of Rosegardenia? Mikä suuressa näyttämössä kiinnostaa?

Käynnissä on nyt sellainen työvaihe, jossa on niin syvällä teoksen konkreettisessa valmiiksi saattamisessa, että tuohon laajaan kysymykseen vastaaminen tai siihen palaaminen että mistä kaikki lähti tuntuu että ”en muista enää” heheheee!

Mutta mainitsen sen, että tämä teos ja teokseni tästä eteenpäin tulevat olemaan syvästi henkilökohtaisia ja jotka rakennetaan niin että yhä useammalla katsojalla on siihen pääsy. Uskon, että jengi ymmärtää mun tekemisiä silloin kun he tuntevat, että tuo taiteilija on ihmisenä ja naisena ”joskus kuollut rakkaudettomuudesta ja rakentanut itsensä rakkaudella uudelleen” ja kertoo meille asioita siitä käsin. Siten jaksan eteenpäin ihmisenä ja taidekentällä. Katsotaan mihin asti se riittää. 

Olen ylpeästi naiserityisestä paikasta käsin luova taiteilija ja ne primääriset teemat mitä siitä kumpuavat, ovat isoja ja sopivat ja kuuluvat siksi hyvin luontevasti isolle näyttämölle. Uudessa teoksessamme keskiössä on itsensä uhraaminen itseään isommalle, ylisukupolvinen, yhteiskunnallinen ja syvästi jaettu äiti-primääri, syvä rakkaus eläimeen, sekä tuhon ja luovuuden kiertokulku. 

Suuressa näyttämössä ilahduttaa ajatus myös siitä, että ne taiteelliset materiaalit joita työryhmän kanssa luomme tulevat vastaanotetuksi monenlaisten ja isomman joukon toimesta. Me tehdään taidetta, joka voi parhaimmillaan puhutella todella monenlaisia katsojia. Ihanaa on myös se, että tämä ei ole meille työryhmänä mikään luova pääosin perusälyn kautta rakentuva bisnes, jossa ei liata käsiämme itse vaan osoitellaan muiden likaisuutta coolisti isoa näyttämöä vasten, vaan me luodaan taidetta sielullisesta tosipaikasta, reppanoina ja vanhan liiton luomisen tarpeesta ja poltteesta käsin. Meille ominainen ydinluominen tulee jostain viattomasta paikasta.

Uskon että sitä kautta myös Ghost of Rosegardenin katsoja tulee lopulta olemaan syvällisesti ruumiillaan isosti teoksen puolella, vaikka materiaalit joita esityksessä nähdään ovatkin ambivalenttisia, transgressiivisia, yksityiskohtaisia ja monen sävyisiä. Teoksen katse ihmiseen ei tule olemaan tuomitseva tai moralistinen, se ei väitä että on hyvä ja paha vaan se on muunlaisten todellisuuskokemuksien puolella. Sillä tavalla kvääri.

- Teoksessa on myös nykytanssikentällä poikkeuksellisen suuri ja kansainvälinen työryhmä. Haluaisitko avata hieman tarkemmin miksi juuri tämä joukko?

Ajattelen, että koreografin työssä yksi tärkeimmistä asioista on luoda ikään kuin korkean luovan energian perhe, jossa pystyy turvallisesti jokainen navigoimaan. Olen pyrkinyt löytämään työryhmään ihmisiä, jotka ovat kiinni sen kaltaisessa feminismissä, että heillä on oikeissa kohdissa hyvin matala ego ja oikeissa kohdissa taas estraditaiteilija-ego. 

Minulle oli lisäksi tärkeää kasata työryhmä, johon tullaan monista erilaisista maista: sekä katolisesta hirveydestä, skandinaavisesta ankeudesta ja porvarillisuudesta ja baltialaisesta ankaruudesta. Siinä on jotain kaunista, miten työryhmässämme kaikki ovat käyneet läpi oman matkansa omien kulttuuristen esi-vanhempiensa kanssa. Kun kaikki heistä ovat myös käyneet henkistä ja rakenteellistakin sotaa oman taustansa kanssa ja pyrkineet luovasti tuhoamaan siitä tulleen painolastin, siitä tuhosta syntyy kauniita sieluja. 

Olen ihaillut ja seurannut Kamariorkesteri Avantia! lapsesta asti. Yhteistyö heidän kanssaan on mahtavaa, koska tykkään itse työskennellä ikään kuin ‘alevien’ materiaalien kanssa ja klassinen musiikki ja muusikot tuovat kokonaisuuteen ainakin yhteiskunnan silmissä sellaisen ‘ylevän’. Sitten kun siitä alevasta ja ylevästä rakentaa jonkun kolmannen niin silloin ollaan jonkun uuden ja luovan äärellä. On mielestäni myös tärkeää nostaa esiin, että viulisti Terhi Paldanius on tehnyt hyvää työtä valitessaan juuri teoksessa mukana olevat muusikot: Terhin lisäksi viulisti Reeta Maalismaan, alttoviulisti Hanna Hohdin, sellisti Joasia Cieslakin ja fagotisti Antti Salovaaran. Näyttämöllä eivät siis ole vain Avanti! vaan nimenomaan nämä viisi muusikkotaiteilijaa, jotka ovat valmiita tällaiseen teokseen ja prosessiin.

Teoksessa on mukana livekamerakonseptista ja -suunnittelusta vastaava Jakob Öhrman puolestaan siksi, koska alkuperäinen ideani oli että me yritetään ikään kuin anastaa Erkko-salin transgressiivinen iso arkkitehtuuri itseltään pois tuomalla tilaan ruumillinen elokuva, joka on puolestaan hyvin intiimi kerronnan tapa. Se medium pakottaa katsomaan kohdettaan ihan eri tavalla ja Ghost of Rosegardenin tapauksessa se kohde on äiti. Halusin käsitellä äitiä ajattomana, prosessina, henkilönä ja konstituuttina. Live-kameran tuottama ankaruus on siihen hyvä väline, koska äitiin kohdistuu niin ankaria vaateita ja äitien kannattaa olla ankarammin esillä. Äiti on entiteettinä tinkimätön. Olen ollut tosi koskettunut tavasta, jolla Jakob on käyttänyt kameraa hänen omissa teatteriproduktioissaan ja siitä tavasta miten kameran medium ikään kuin hulahtaa ihan toisenlaiseen visuaaliseen kerrontaan. Kamera soveltuu hyvin myös ihmisen tietynlaisista primääreistä tiloista kertomiseen koska kameralla pystyy kontrolloimaan katseen suuntaa. 

Ylipäätään, kannattaa työskennellä sellaisten ihmisten kanssa joilla on sielukkuutta ja mahtava huumori, tämä koskee sekä Jakobia että dramaturgi Ami Karvosta. Heistä molemmat ovat niin sanotusti sen “ihmisensä siellä teatterissa kyntäneet” ja se tuntuu ihanalta koska ihminen, luonto ja ihmisruumiin ja luonnon ruumiin narratiivit ovat aiheita, jotka kiinnostavat myös itseäni tanssitaiteessa. Tätä kautta koen että olemme hyvä match, Ami ja Jakob ovat tosi taitavia jossain mitä minunkin kannattaa opiskella omia teoksiani varten.

Sen lisäksi mikään ei ole niin ihanaa kuin tehdä myös uusia teoksia pitkäjänteisesti samojen ihmisten kanssa, jolloin se näyttämön kieli myös oikeasti kehittyy, syventyy, laajenee ja vapautuu ja joka kerta ei tarvitse aloittaa uusien ihmisten kanssa alusta. Sen takia olen koskettunut ja otettu siitä, että esimerkiksi sellainen nero kuin Mateus Manninen haluaa tehdä kanssani uusia teoksia koska hänellä on poikkeuksellisen hieno ja sielukas ajatus siitä miten näyttämöä valaistaan. Mateus on lisäksi todella musikaalinen suunnittelija, jolla on todella kaunis käry siitä, miten Ville Kabrellin musiikki elää hänen valo-tilasuunnittelussaan.

Pukusuunnittelusta teoksessa vastaavassa Antrea Kantakoskessa ihanaa on se, miten pelottomasti ja romanttisesti ja vakaasti hän luo mutta samalla hänen kanssaan on ollut todella ihanaa tehdä suunnittelua vahvassa dialogissa. Meitä molempia yhdistää lisäksi syvä ja kohtuuton karjalaisuusprosessi ja -huumori. Se, että hän on muotisuunnittelija ja tulee tätä kautta eri maailmasta kuin näyttämöpukupraktiikka luo myös suuren näyttämön teokseen kiinnostavan oman kulmansa.

- Ja lopuksi: kerrotko mikä on Libidian House by Elina Pirinen!

Meidän pyrkimys on kuvitella tanssin kentän rakenteita uudella tavalla. Emme halua olla perinteinen “dance company” vaan asettua vakaana yhteisönä jonnekin perinteisten instituutioiden ja vapaiden kollektiivien välimaastoon. Olemme kutsuneet Libidian Housea “feministiseksi hybridiprojektiksi”.

Kun vapaan kentän koreografina on työskennellyt niin pitkään ikäänkuin lainsuojattomasti, ajattelen myös oman taiteeni ansaitsevan professionaalisen yhteisön ja alustan, jossa työskennellään läheisesti tuottajan sekä rahoitus- ja kumppanuusvastaavan kanssa ja että myös hallintopuoli on läheinen ja timanttinen. Sen lisäksi meillä on taiteen ammattilaista koostuva advisory board ja hampurilainen agentuuri Plan B, jonka kanssa teemme tiivistä yhteistyötä.

En ole vain sellainen fasilitoija joka tarjoaa resurssit ja puitteet ainoastaan muille, vaan ajattelen feminismin tällä meidän kentällämme niin, että se on parhaimmillaan mahdollisuus loistokkaiden olosuhteiden mahdollistamiseen sekä itselle että muille. Tämä liittyy ehkä karjalaisuuteen ja sen minulle tuomaan arvomaailmaan: jos sä ite saat resursseja, sitten annat niistä myös muille. Ei vain niin, että minä saan työskentelylleni rahaa ja omat työn fasiliteettini kuntoon, vaan että me yritetään auttaa myös nuoria tekijöitä, joilla on tekemiseensä jokin transgressiivinen tai queer-ote, jotta myös näiden nuorempien tekijöiden hankkeet voivat muuttaa maailmaa. Se tuntuu näin keski-ikäisenä tärkeältä kun on itse saanut fyrkkaa, että se ihana kiertotalous alkaa viimein pyörimään: me saadaan resursseja ja me myös annetaan resursseja ja sen kautta kun me annetaan muille, se tulee takaisin myös meille.

Haluaisin valita tulevaisuudessa Libidian Housen osatuotantoon projekteja ja ryhmiä, joita yhdistää jonkinlainen suojattomuuden tunne joko temaattisista, identiteettipoliittisista, rahoitusrakenteellisista tai kulttuurillisista syistä. Että miten jeesiä ja tuoda edes pikkuisen turvaa muille.

Sen lisäksi aivan toinen oma lonkeronsa joka minua Libidian Housessa kiinnostaa ovat avantgardistiset työpajat lapsille. Haluan vaikuttaa omalta osaltani suomalaiseen taidepedagogiikkaan tarjoamalla vaihtoehdon perinteisten edullisen tanssiopistojen rinnalle. Mielestäni muita kiinnostavia toimijoita tällä saralla ovat olleet Humina ry ja Todellisuuden tutkimuskeskuksen Queer-nuorten ryhmät.

Ghosts of Rosegarden Tanssin talon Erkko-salissa 6.–10.10.2026