Okulaarissa tanssikriitikko Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.
Sivuaskel on räiskyvä valopilkku Helsingin talvessa – kansainvälinen nykytanssifestivaali, joka on tuonut Kaapelitehtaalle nykytanssin kirkkaimpia ja härskeimpiä hahmoja. Festivaalilla ei ole ollut varsinaisia vuotuisia teemoja, mutta sen temaattiset linjat ovat vuosien saatossa avartuneet New Yorkin Judson Dance Theater -pioneereista nykypäivän kokeellisten tekijyyksien esittelyyn. Tänä vuonna se juhlii 20-vuotista matkaansa. Sivuaskel on kutsunut jälleen kotimaista kulttuuria ravistelemaan ajankohtaisia tekijöitä, joiden vahvat praktiikat eivät kaihda seksuaalisuutta saatikka shokkitaktiikoita.
Ennakkoon tämänvuotisen Sivuaskeleen kuvailtiin käsittelevän niin sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta kuin kaupankäyntiä taiteen ja talouden suhteessa. Jo perinteiseksi ydinosaksi festivaalia on muodostunut ne hämmentävän yllättävät tavat, joilla eri teokset alkavat keskustella keskenään tapahtumaviikon lomassa. Sivuaskel ei kokemuksena ole koskaan pelkät esityksensä, luentonsa ja työpajansa – vaan tärkeän iso osa sitä on myös eri katsojuuksien kohtaamiset yhteisöllisessä festaritunnelmassa. Katsojakokemuksien jakamisessa pureudutaan niihin yleismaailmallisempiin temaattisiin linjoihin, jotka kulkevat koko festivaaliviikon läpi.
Tämänvuotisen festivaalin vetonaulana toimii bulgarialainen esitystaiteilija Ivo Dimchev. Dimchevin P Project on teos, jossa taiteilija avaa näyttämön yleisölleen ja lahjoo katsojia esiintymään rahaa vastaan. Hän on sonnustautunut dragiin ja nautiskelee takkuilevan homokabaret’n esittämisestä. Ilmassa on vahvasti aistittava vaaran tuntu, että mitä tahansa voi tapahtua. Dimchev rakentaa hallittuja jännitteitä pelaamalla diivamaisilla tauoilla ja katsojia arvioivilla eleillä. Osallistujien improvisoimat esitykset ovat iso ja arvaamaton osa esitystä, mutta Dimchev pitää tilannetta maagisesti hallinnassaan risteyskohdasta toiseen.
Fest taas on Dimchevin monenkirjavista teoksista perinteiseen teatterimuotoon kallistuva puhenäytelmä, joka kuvittaa vallan ja halun abstraktioita. Todellisuus ja fantasia jahtaavat toisiaan. Halun vaikea ja monisyinen käsitteellisyys muuttuu repliikeiksi, sormiksi, väkivallaksi ja tärinäksi. “Taiteilijat ovat niin ennalta-arvattavia”, toteaa festivaalikuraattorin näyttämöhahmo, kun taiteilija-Dimchev on tukehtua teknikkohahmon penikseen. Yksi katsojista kauhistuu ääneen ja nauraa heti perään. Reaktiot ovat teoksen lailla mutkittelevia, ja teoksen jännitteinen teho piirtyy entisestään esiin kuratoidussa kontekstissa.
Viikon aikana useampi katsoja toteaa, miten nautinnollista Dimchevin esiintymisen kokeminen on. Hänen herkkyytensä ja aggressiivisutensa äänet vuorottelevat hänen valppaan läsnäolonsa lävitse. Hänessä on tekijänä ylivirittynyttä, sisäistä riitasointua. Dimchev on hirvittävän kaunis ja kirkas taiteilija, jonka läheisyys pelottaa ja kiihottaa. Tämä onkin sykähdyttävien yleisösuhteiden vuosi Sivuaskeleen jokaisessa teoksessa. Ana Borralhon ja João Galanten sexyMF -teoksessa, jossa sukupuolisesti ristiin hämmennetyt esiintyjät flirttailevat yksitellen katsojiensa kanssa. Euripides Laskaridis pelleilee Relic-esityksessään hienostuneella komiikantajullaan ja kaivaa samalla esiin katsojien suhdetta absurdiin.
Kummallisen intiimi suhde syntyy myös Margrét Sara Guðjónsdóttirin Spottedissa. Sen näyttämö kuvaa ihmisruumiin turtana ja ylitsevuotavan täytenä – totaalisen romahduksen jälkeisessä tyhjyystilassa, jossa ruumiinaukot ja silmäkulmat vuotavat solkenaan vettä. Näyttämö esittää ruumiin, joka laskee disorientoituneena alleen – sielu ja mieli ulapalle ajelehtineina kuin koomapotilaassa. Guðjónsdóttirin ruumiinkuvissa on paljon poliittista, koska ne ruumiillistavat yhteiskunnallisen vastustusfantasian puhtaasta autismista, jonka imuun kadonneena yksilö säilyttää silti itsenäisen omaehtoisen toimijuutensa.
Samanaikaisesti Guðjónsdóttirin on harvinaislaatuinen praktiikka ja esityskieli, jotka käsittelevät ihmistä hauraammin ja ymmärtäväisemmin kuin yhteiskunnalliset avaukset yleensä. Esiintyjien työ ja näyttämön kuvallisuus ovat niin intensiivisiä, että katsojan näköpiiri esiintyjien ympäriltä todella haihtuu hävyksiin. Spottedin ruumiit ovat kuin enkelten sädekehät, joiden kirkkaus tuhoaa tämän maailman. Esiintyjät ovat sokeutemme näkyvä piste, joka on eleenä kuin auringonpimennys. Se on lopullisen viimeiseltä tuntuva ja hirveän hellä näky, jollaiseksi sillä on harvinaisen suora suhde poliittiseen aikaamme.
Vastaava esityskielen politisoituminen käy kiinnostavasti By the Pool -työryhmän Elina Pirinen plays mermaid by the pool -kantaesitykselle, jossa ryhmä tekee teoksensa pitkin ja rakastuneen vetelin kohtausvedoin. Intensiteettiä haetaan juuri muin keinoin kuin shokilla: päinvastoin pääosassa ovat sisäpintojen alla kuplivat olot. Teos suhteutuu festivaalikontekstissa kolmen vuoden takaiseen, eeppiseen Ann-Liv Young -vierailuun, jossa Young räki merenneitona kalaa katsomoa kohti ja kauppasi yhteiskuvia katsojille. By the Pool jatkaa samassa vanavedessä kohtaukseen, jossa he ryhtyvät keräämään rahaa kodittomien ja hylättyjen eläinten hyväntekeväisyyteen omalla hyökkäävällä asenteellaan.
Festivaalin ainoa kotimainen esitys on Sivuaskel-kokonaisuudessa hyvin rohkea, koska se ei tee kaikkea sisältöään samalla tavalla näkyväksi kuin muut festivaaliteokset. Se ei myöskään ole majesteettisia musiikkinumeroitaan lukuun ottamatta välitön suhteessa yleisöön. Se on järkkymättömän omapäinen herkkyytensä omakohtaisuudessa. Teoksen merkitys jää kokemuksen tasolla etäiseksi tavalla, jolla se huomaamatta porautuu katsojaan ja jää kokijan ihon alle kuplimaan. Se on välittömyyden ajassa poliittista.
Taiteilijoiden halut ovat laajemmin näkyvä osa festivaaliviikkoa. Creation & Dissemination -paneelikeskustelussa keskustellaan kiertueiden mielekkyydestä ja vieraantumisen tunteesta tuotantomalleissa. Keskustelussa vertaillaan eri maiden ja instituutioiden tuotantomalleja ja toimintamuotoja. Keskustelu kiihtyy, kun se siirtyy käsittelemään taiteilijoiden haluja ja kokemuksia. Syntyy puhetta vallankumouksesta, kollegiaalisesta solidaarisuudesta taiteilijoiden välillä ja yksittäisten toimintatahojen laaja-alaisesta empatian puutteesta taiteilijoiden työtä kohtaan. Samaan aikaan käsittely kattaa hyvin henkilökohtaiset haaveet esitystaiteen tuotannon tulevaisuudesta.
Festivaalin aikana vahvistuu tuntemus siitä, että ihmiset alkavat yleisesti olla entistä herkempiä ilmaisemaan kuuluvasti, mitä kukin haluaa ja mitä taas ei. Paneelikeskustelussa taiteilijat sanovat suoraan tekevänsä eri tahojen paineista huolimatta vain sen, mikä heistä tuntuu mielekkäältä. Samoin Dimchev kuvaa taiteilijatapaamisessa nautinnollisesti todella intensiivistä kiertue- ja tuotantoaikatauluaan, kun hän taas kritisoi turhia lounaita kuraattorien kanssa.
Sunnuntain Secrecy Wave Manifesto -luennossaan audiotaiteilija ja aktivisti Terre Thaemlitz kritisoi online-alustoja, joiden toiminta on hänen tahtonsa vastaista. Hän tulee 45-minuuttisessa luennossaan ilmaisseeksi säälimätöntä kritiikkiä online-alustoja, perheyksikköä, vähemmistökulttuureja ja lännen kapitalisoitumista kohtaan. On hykerryttävää kuunnella radikaalisti ajattelevia, oman tiensä kulkijoita. Tämän vuoden Sivuaskeleessa on juuri kyse siitä, että annetaan äänentoisto niille, joilla on halu häiriköidä. Suoran puheen seurauksena myös konfliktin ja erimielisyyden sietäminen tuntuu paljon helpommalta. Ja äärimmäisimmilläänkin on ihanaa tuntea vahvoja reaktioita aikaan.
Niko Hallikainen
Kuvat:
Fest, kuva Maximilian Pramatarov
Spotted, kuva David Kiers
By the Pool - Elina Pirinen plays Mermaid by the pool, kuva Kristiina Männikkö