Kuukauden kynä: Sotku ja rakkaus

Taivaasta satavia marjoja, viattomat nälkäiset ihmiset, jotka hamuavat niitä kiitollisina. Miten hyvä onkaan, että tämä maa on meille hyvä, miten hyvä onkaan, että taivaasta sataa ruokaa, että meillä on kaikki mitä tarvitsemme. Elämme rikkauksien ympäröimänä, mikään niistä ei koskaan lopu. Tai mitä jos loppuukin? Pitäisikö varautua siihen että ruoka loppuu? Jos toverini kerran keräävät ruokaa enemmän kuin syövät, keräävät varastoon, ehkä minulle ei jää mitään? On haalittava enemmän ja enemmän ravintoa, on haalittava enemmän kuin muut. Mitä enemmän muut haalivat, sitä nopeammin se loppuu. Mitä pikemmin ruoka loppuu, sitä enemmän sitä on haalittava.

Ahneus on viaton tunne, se on elämän rakastamista täynnä pelkoa. Vaikka ihminen on syntynyt ekosysteemiin, joka kannattelee meitä kaikkia kämmenellään, vaikka meille kaikille riittäisi tarvittava määrä ruokaa, me emme osaa luottaa siihen, ja pelon ajamana kulutamme enemmän kuin mikä meille riittäisi, enemmän kuin mitä ekosysteemillä olisi antaa. Kaavimme viimeisetkin hillot purkin pohjalta, viimeisetkin kalat meristä. Kaavimme kaikki alavat maat pois niityiltä ja aroilta peltojen käyttöön.

Kun puhutaan ylikulutuksesta, usein viitataan alkuperäiskansojen hiljaiseen tietoon siitä, miten elää kestävästi ekosysteemin osana. Harvoin kuitenkaan päästään kuulemaan tätä hiljaista tietoa. Se on käynyt niin hiljaiseksi, se piileskelee ahneiden ja pelokkaiden kaivurien reittien tavoittamattomissa. Se on muuttunut marginaaliseksi. Pitäisikö meidän varautua siihen että hyvä tieto loppuu? Jos toverini kerran eivät googlaamalla löydä siitä sanaakaan, ehkä minäkään en sitä löydä. Mitä enemmän muut uskovat rajattomaan kasvuun, sitä nopeammin ekosysteemi romahtaa. Mitä lähempänä on romahdus, sitä parempi on tänään vielä uskoa jatkuvaan kasvuun.

Alkuperäiskansat, eläimet, kasvit ja sienet osaavat elää tuhoamatta ekosysteemiä ympäriltään. Miksi me emme osaa? Tämä on väärä kysymys. Pitäisi kysyä pikemminkin, miten kukaan voi elää ekologisesti kestävää elämää, jos käsissä on näin paljon valtaa  ja silmissä näin paljon pelkoa? Eivät alkuperäiskansat ja muunlajiset ole koskaan joutuneet tulemaan toimeen tällaisen tilanteen kanssa, johon me olemme päätyneet. Me olemme ensimmäinen laji, kulttuuri ja sukupolvi, joka joutuu todella yrittämään kasvunsa rajoittamista. Joka joutuu miettimään, miten polttaa vähemmän hiiltä, että planeetta ei kuumene liikaa. Jos me siinä onnistumme, ehkä me voimme olla opettajia, ehkä me voimme olla uudenlaisen hyvän tiedon haltijoita ja kertoa muille miten se onnistuu. Ehkä me voimme kertoa järvissä kukkiville sinileville, kuinka ne voisivat rajoittaa kasvuaan kestävälle tasolle, ja välttää jokavuotiset romahdukset ja massakuolemat.

Me vasta opettelemme, olemme vielä sinilevän kaltaisia, mutta kurottelemme kohti uudenlaista tapaa elää. Ehdimmekö sinne ennen kuin olemme tuhonneet elämämme perusedellytykset, sen me voimme jotakuinkin valita. Siihen kuuluu vastuun kantaminen, jätteen kierrättäminen, se ettei haali ruokaa muiden kustannuksella. Siihen kuuluu myös paikoilleen jääminen. Astuminen pois siitä narratiivista, jonka jokainen Tšingis-kaanin jälkeläinen, jokainen kulkusirkka ja jokainen voikukka on omaksunut: että kun tila käy ahtaaksi, aina voi lähteä jonnekin muualle. Niin ovat tehneet kaikki ja aina. Mutta nyt tyhjää tilaa ei enää ole. Ahdistavasta tilanteesta ei voi paeta uudelle mantereelle. Kaikki paikat, johon ihminen pakenee kotiaan, ovat jo jonkun toisen koteja. Myös helsinkiläinen kulttuuriväki joutuu miettimään uusiksi sisimmäisiä haaveitaan metsään pakenemisesta. Ei ole olemassa mitään tyhjää seutua, jonne ihminen voisi vetäytyä rakentamaan utopiaansa. On kerta kaikkiaan tultava toimeen siellä missä on ja niiden muiden ihmisten ja muiden eliöiden kanssa joiden kanssa ruokapöytänsä jakaa.

Hamuava suu, nälkäinen pelokas, halujen täyttämä ihminen. Vaistojen varassa toikkaroiva kuin eläin? Meillä on tapana kuvata kulttuuriimme huonosti sopivia tarpeita eläimellisinä kun taas kulttuuriimme paremmin sopivat tarpeet ja vaistot kuvataan vähemmän eläimellisinä, enemmän älyllisenä toimintana. Mutta ihminen on eläin kaikessa mitä se tekee. Nälkä, halu, pelko ja kateus ovat vaistojen ohjailemia tunteita. Mutta vaistonvaraisia tarpeita ovat myös tarve vallan käyttöön, tarve harmonian tavoitteluun, yhteistyöhön ja jakamiseen. Me olemme ahne ja lyhytnäköinen laji. Mutta me olemme myös joustava, yhteistyökykyinen, harmoniaan pyrkivä laji. Me olemme yllättävä eläin, joka kerta toisensa jälkeen löytää uusia tapoja elää. Millaisia me olemme tulevaisuudessa? Voisiko ihminen olla jotain mitä se ei ole vielä koskaan aiemmin ollut? Mennäänkö kokeilemaan?

Aura Raulo on taiteilija sekä ekologi ja evoluutiobiologi Oxfordin yliopistosta. Auran tieteellinen ja taiteellinen työskentely käsittelevät sosiaalisia ja ekologisia verkostoja – erityisesti mikrobien leviämistä erilaisissa kontaktiverkostoissa.