Jenni Kivelä: Viimeinen nauru

On pysyviä asioita kuten kissa, kivi ja joulukuusi ja niitä jotka muuttuvat.

Jenni Kivelän uusi ryhmäkoreografia Viimeinen nauru käsittelee viihdyttämistä, viihtymistä, saavuttamista, luovuttamista, lopettamista, stand up -koomikkoutta, ihmisiä jotka ovat täysin väärässä paikassa/hetkessä/tilanteessa. Maailman pienintä esitystä maailman suurimmista asioista. Mittasuhteita.

Koreografi Jenni Kivelän töissä yhdistyvät liike, teksti ja teatteri synnyttäen moniulotteista tanssiteatteria. Teosten maailmoja on kuvattu naivistisiksi, lempeiksi, humoristisiksi, ironisiksi, tarkkanäköisiksi, käsitteellisiksi, viihdyttäviksi, vilpittömiksi, herkkävireisiksi, monitasoisiksi ja yleisöystävällisiksi. Yhteistä teoksille on inhimillisyys ja tunnistettavuus.

Kiltit ihmiset on Kivelän töiden ympärille muodostunut ryhmittymä taiteellisia suunnittelijoita ja tanssija-koreografeja. Ryhmän lukuisia yhteistöitä ovat olleet mm. Zodiakin ohjelmistossa nähdyt Juhlapäiviä(2003), Ylva-lii ja muita kertomuksia (2004), Mestarietsivät (2005) jaHouse of Mrs Wilson (2007).

"Koreografi Jenni Kivelä tunnetaan lakonisista, elämän tosiasioita toteavasti kirjaavista tanssiteoksista. Zodiakissa esitettävä Viimeinen nauru jatkaa sarjaa, tanssin mukana kuullaan puhetta ja laulua. Kivelän viesti tuntuu olevan, ettei tätä elämää ehkä kuitenkaan kannata ottaa kovin vakavasti, vaikka asioita ja tekemisiään täytyykin miettiä. Pohdintaa kannattaa harjoittaa siksi, että kaikki aikaisempi tekeminen vaikuttaa tulevaan. Mutta kun joku lausuu ranskaksi suloisesti sorahtaen, että elämä on p-tä, ei yleisö voi kuin hörähtää nauramaan." (Sara Nyberg, Skenet.fi 14.5.2009)

"Snälla människor i kris... I Viimeinen nauru är det scenframställningen i sig, ansatsen att underhålla samt tillstånden depression och halvfärdighet, som synas i kanterna. Konceptuellt sker det via text- och scenbygge, konkret via dansarnas och orkesterns framställning och växelverkan. Helheten är integrerad men mångbottnad och nu – avsiktligt – mera lös i fogarna. Som åskådare undrar man ofta om framställningen inte, som sig brukar, tidvis skall drivas till sin spets eller poleras mer. Snart nog inser man att den håller linjen och fokuserar sig på det halvfärdiga i såväl framställning som aktion. Det skapar en kittlande kontrast som blir en av poängerna i verket. Att ta om det man inte är riktigt nöjd med, i ett försök att få ett mera tillfredställande utfall, är givetvis ett av just scenens finaste prerogativ." (Jan-Peter Kaiku, hufvudstadsbladet 15.5.2009) 

"Viimeisessä naurussa maailma on jotenkin vinksahtanut, mutta kivelämäiseen tapaan ihanan hyrisyttävästi... Erinomaiset esiintyjät tuovat oman persoonansa peliin. Leila Kourkia on surullisen hauska romahtaessaan itsetyytymättömyyden alle. Andrius Katinas tuntee polttavaa halua nolata itsensä yleisön edessä ja tekeekin sen hurmaavasti. Myös miehen yksin itselleen järjestämä juhla nostaa katsojassa voimakkaan myötätunnon puuskan. Jenni Kivelän mainiota itseironiaa osoittaa Elina Hauta-ahon hauska soolopurkaus, jossa hän suorasanaisesti toteaa olevansa aivan väärässä esityksessä. Hän haluaisi tehdä jotain aivan muuta... Kokonaisuuden kruunaa elävä musiikki ja erinomaisen monipuolinen Peloton-trio, joka päättää esityksen sopivan slaavilaismelankolisiin tunnelmiin. Mutta kuka saa viimeisen naurun? Itse ainakin viihdyin." (Jussi Tossavainen, Helsingin Sanomat 18.5.2009) 

"Peloton-orkesterin tanssilavojen ja mustavalkeiden filmien taikaa huokuva, taidokkaasti jekkuileva jazz palauttaa mieleen vanhat, hyvät ajat, jolloin tanssittiin hitaasti ja lähellä toista, silmät kiinni, tunteella. Kontrastin herkälle, hitaalle hetkelle tuo Leila Kourkian itseinhoon ja perfektionismiin pyrkivä vuodatus, joka päätyy jaksamisen ja täytymisen vuoropuheluun. On hikiset kainalot ja lohkeilevat kynnet. Ei jaksaisi, mutta on pystyttävä." (Tiia Lappalainen, Liikekieli.com 23.5.2009)

"Esitys on tavallaan selkeä ja tyylipuhdasta kivelää. Mutta se itseasiassa tapahtuu niissä kohdissa, joissa emme oleta sen tapahtuvan. Antikliimaksien välissä. Juhlissa, jotka ovat surkeimmillaan huipussaan. Niissä tyhjissä väleissä, joissa antaa anteeksi oman epätäydellisyytensä. Oivaltavaa. Iloisen, kyynisen, sydämellistä." (Petra Toropainen, Liikekieli.com 28.5.2009)