Zodiakissa saa lokakuussa ensi-iltansa Suvi Kemppaisen ja työryhmän From a Great Height. Kysyimme Suvilta muutamia kysymyksiä teoksen taustoista.
Teosprosessi on saanut alkunsa viisi vuotta sitten Berliinissä yhdessä säveltäjä Walter Sallisen ja dramaturgi, kirjailija Klaus Maunukselan kanssa. Meitä inspiroi ajatus laskevasta liikkeestä. Mitä on vajoaminen koreografisena, ruumiillisena, tekstuaalisena ja äänellisenä teemana? Vuonna 2022 työskentelimme Tero Saarinen Companyn ääniresidenssissä, jossa keskityimme tilallisen äänen, ruumiillisuuden ja yleisösuhteen kysymyksiin.
Yksi keskeinen koreografinen kysymys tässä teoksessa minulle on, miten se, että yleisön jäsen osallistuu teoksen koreografiseen materiaaliin vaikuttaa hänen kokemukseena katsojana ja kokijana? Teoksen ensimmäisessä osassa kuultava Walter Sallisen ikuisesti laskeva sävellys ja tilallinen äänisuunnittelu yhdessä koreografisen kielen kanssa kutsuu katsojan tippumaan kohti ruumiin kokemuksellisuutta. Kuvataiteilija Olli Larjon teokseen seremoniallisesti luovuttamat, Kuhmoisten kirkon vanhat urkupillit ovat teoksen skenografinen, äänellinen ja spirituaalinen elementti.
Tanssi ja liike piirtävät näkyväksi maailman, ja historian joka on katoamassa – tai jota ei koskaan ole ollutkaan. Mitä yhteisö, kylä ja folk tarkoittavat tässä ajassa ja tässä geopoliittisessa paikassa? En viittaa vain kansaan tai kulttuuriin, vaan myös siihen tapaan, jolla ihmiset kokevat kuuluvansa johonkin: yhteisöön ja paikkaan. Teoksessa maailmanlopun jälkeinen yhteisö yrittää ja haluaa materialisoida maailmaa, joka on kadonnut ja jota ei koskaan ollutkaan.
Tutkin praktiikassani omistajuuden kysymyksiä suhteessa katoamiseen: kuka omistaa tanssin ja liikkeen, joka piirtyy ja katoaa? Miten piirtää näkyväksi tanssi ja maailma, joka katoaa? Teoksen sisäisessä logiikassa toisto on keino tehdä katoavaa näkyväksi. Orbitointi on liike, jossa kriisi ei pelkästään sulkeudu ympyräksi vaan avautuu. Se avaa jokaisella ympyrän kehällä mahdollisuuden meille tehdä asiat toisin, sekä muutoksen kynnyksellä olevan maailman, että ruumiillisuuden suhteen.
Olen inspiroitunut Joshua Cloverin tekstistä: “This is not to suggest therefore some sort of eternal return, one catastrophe forever on repeat. The circuit keeps expanding, pushing up against the limits of genre, nation, world-system. The new happens. When we come back around again we are still connected to where we started, the red thread wound into a spool—no, not a spool but a spiral, we are changed as the world is changed. Always that uncanny identity of continuity and break for which the spiral is the true figure, stamped right there on the vinyl. Now, when everything is at an end, give me your hand, so that we may begin again from the beginning, that is my favorite sentence by my favorite thinker and the logic of it is pure ring road, pure play that song one more time, but we understand that when we come around again things must be different, must be changed enough that we have a chance to get it right this time, this is the meaning of revolution, right, bye-bye.”
Olen kiinnostunut unisonon (samanaikaisen liikkeen) ja sotilaallisen ajattelun suhteesta. Vahvasti militarisoituneessa ajassa tuntuu tärkeältä tarkastella miten sotilaallinen ajattelu piirtyy näkyväksi taiteen kontekstissa, sen materiaalisessa todellisuudessa. Teoksen koreografisessa kielessä tarkastelen tanssin sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden (sociability of dance) ja unisonon affektiivisuuden suhdetta. Unisonossa on jotain vanhaa, helpottavaa, pelottavaa ja kutsuvaa. Unisono voi olla turvallinen paikka, johon upota. Olen kiinnostunut kehojen yhtäaikaisen liikkeen ja rytmisyyden affektiivisuudesta. Militarismi hyödyntää tätä samaa logiikkaa: järjestetty rytmi, muoto, toisto. Millaisesta maailmanjärjestyksestä olemme päästämässä irti, mitä tippumisen jälkeen avautuu?
Työskentelemme teoksessa sisäisen kokemuksen ja muodon suhteen kanssa. Ääni vaikuttaa kokemukseemme ja toisaalta koreografinen kieli ja esiintyjäntaide voivat tehdä äänelle ruumiinavauksen.
Somaattinen karnevaali on sisäisen kokemuksen näyttämö. Olen tällä hetkellä kiinnostunut spektaakkelin konseptin uudelleenajattelusta. Spektaakkeli ei pelkästään ulkoinen, vaan myös sisäinen – sielun ja sisäisen kokemuksen spektaakkeli. Tanssin kauneus on sen mahdollisuudessa avata tiloja ennen puhuttua kieltä, sen logiikka toimii eri alueella. From a Great Height on minulle tippuminen kognitiivisesta kontrollista, kohti sensomotorista, kokemuksellista tilaa. Psykopoeettisen praktiikkani kautta avautuu avautuu tarkasti koreografioituja, sisäisen maailman huoneita, tanssin ja tila-ajan runoutta.
Teoksessa on esiintyjien tuottamia rytmejä. Rytmit ovat portteja ja ele haluta mennä paikkaan näkyvien ja näkymättömien olevaisuuksien kanssa. Ne ajavat meidät tilaan, jossa puhutun kielen lisäksi jokin muu alkaa puhua. Rytmin ja äänen avulla tapahtuu tippuminen – laskeutuminen kohti ruumiin runoutta. Esitys on suhteessa arkkitehtuuriin – luiden rakenteeseen, teatteritilaan, aikaan. Mutta samanaikaisesti esitystilanne on täynnä portaaleja, jotka vievät toismaailmallisiin entiteetteihin ja taas palautuen maallisuuteen, luiden onttoihin ja täysiin naputuksiin. Ruumiin, tekstin ja äänen vajoamisen jälkeen avautuu uusi horisontti. Horisontti, joka antaa meille mahdollisuden tehdä asiat toisin.
– Suvi Kemppainen