Koreografi Anna Maria Häkkisen uusi teos DANCE saa ensi-iltana keskiviikkona 10. lokakuuta Itäkeskuksen Stoan suuressa Teatterisalissa. Kysyimme Anna Marialta teoksen ja työskentelyn lähtökohdista.

DANCE; harjoitukset Footlightissa. Kuva: Erno Aaltonen

”Olen työskennellyt Zodiakissa vuodesta 2013 lähtien koreografina ja esiintyjänä sekä Heittäydy liikkeeseen -kurssin yhtenä ohjaajista. Työnkuvani on ollut kollektiivisesti rakentuva ja teokset ovat tapahtuneet jaetun tekijyyden kautta. Ennen valmistumistani koreografiksi toimin muutaman vuoden ajan Todellisuuden tutkimuskeskuksella ja lähestyin tanssia enemmän kehollisena olemisena; luina, lihaksina ja ihona, jotka ovat vuorovaikutuksessa esiintymistilanteessa katsojan kokemukseen avaavassa tilassa. Tanssi on ollut minulle läsnäoloa, arkisuutta  ja toimintaa, inhimillistä hitautta tai lihallista energiaa.

Muutama vuosi sitten olin residenssissä Kutomolla Turussa yhdessä suunnittelija Erno Aaltosen kanssa tavoitteena viettää aikaa sen kysymyksen kanssa, miten tanssi voisi tulla esiin sensuroimatta siihen liittyviä henkilökohtaisia ennakko-oletuksia noloudesta, naiviudesta, ekspressiivisyydestä tai kömpelyydestä. Useat kokeilut johtivat umpikujaan ja päädyin aina siihen, että mikään suunta ei tuntunut mahdolliselta tai mielekkäältä. Palasin vähän taaksepäin ajassa ja koetin muistella milloin olin kokenut tanssin virtaavan tunteen viimeksi.

Vuonna 2011 osallistuin Sivuaskel-festivaalilla järjestettyyn Lucinda Childsin työskentelyä esittelevään työpajaan, jota ohjasi tanssija Ty Boomershine. Kurssilla Boomershine avasi meille Childsin teoksen Interior Drama koreografiaa, josta esitettiin festivaalilla koreografi Nicole Beutlerin uusi teos Dialogues with Lucinda.

Kurssilla tuntui siltä, että tanssi on rytmisesti ja tilallisesti tarkkaa. Vaikka en koskaan oppinut tai sisäistänyt teoksen repertuaaria, jäi siitä kuitenkin sellainen muistuma, etten kyseenalaistanut tanssin tekemistä tai sen katsomista vaan nautin siitä. Tein itselleni tästä kokemuksesta käsin lyhyitä fraaseja, joissa tilan suunta ja rytmi olisi toistettavaa – välittämättä yksittäisten liikkeiden muodosta tai estetiikasta. Kuinka tanssi alkaa kävelyn tunnusta, painon siirtymisestä ja suuntautumisesta tilaan.

Suhde Lucindan 70-luvun teoksiin on ollut vapaa vaikuttuminen, mitään johdonmukaista tutkimuksellista praktiikkaa en ole tavoitellut. Tanssi on mennyt omaan suuntaansa myös Aaltosen säveltämän musiikin kautta – tilaan, jossa vertikaalinen kehoasenne leviää ja laajenee, tiivistyy ja liukuu taas.

Jatkoin prosessia Aaltosen kanssa syksyllä 2016 Zodiakin Z-free-residenssissä, jossa oli mukana myös Laura Jantunen, Pianofabriekilla joulukuussa 2017 Soile Voiman kanssa ja O Espaço do Tempossa kesäkuussa 2018 Maija Mustosen kanssa. Soile Voima on ollut tässä teoksessa merkittävässä roolissa liikemateriaalin valmistamisessa ja sen ajattelussa tanssijan näkökulmasta.

Sen jälkeen kun meillä oli ensimmäinen harjoitusjakso yhdessä kaikkien tanssijoiden kanssa Stoassa heinäkuussa, avautui jotain prosessille tärkeää suhteessa siihen esitystilaan. Tuntui siltä, että tanssin pitää saada elää omaa olemistaan kaasumaisena, rajattomana, muuntuvana, laajenevana ja tiivistyvänä energeettisenä muotona geometristen muotojen kanssa.

Lucinda Childsin Dance-teoksessa toimitaan paljon geometristen tilasuuntien ja reittien kanssa. Niistä vaikuttuneena levitin ajatuksen koreografiasta suuntiin, jotka ovat myös konkreettisen koetun fyysisen tilan ulkopuolella — avaruudellisiin ja toisaalta myös mikrokosmisiin suuntiin.

Voisi sanoa, että silloin kun työskentelin liikemateriaalin ja komposition kanssa yksin tai yhdessä Soilen ja Ernon kanssa, oli suhde Lucindan taustaan ehkä suorempi. Nyt kuudelle tanssijalle sovitettuna ja yhdessä työskenneltyä rytmi ja muoto ovat rikastuneet aaltoilevampaan suuntaan myös tuntemattoman tulevaisuuden kanssa.

Aika ja tila muuntuvat geometriasta non-aikaan ja non-tilaan, spiraaliin: monistumiseen, kertautumiseen ja viittaukseen toiston sijasta. Toisto varioi orgaanisesti tanssijoiden välillä heidän oman kokemuksensa läpi. Kuusi tanssijaa muodostavat itsenäisten toimijoiden joukon, jotka kuuntelevat ja aistivat toisensa, mutta eivät pyri yhdeksi muodoksi – erottamattomaksi liikkeestä tai sen koreografiasta. Tanssin tanssimisen tapahtuminen saa olla näkyvillä.”

 

K: Nyt kun olette konkreettisesti työskennelleet tanssin ja tanssimisen parissa jo pidempään, niin mikä tai millainen tuntuisi tällä hetkellä olevan Tanssin ydin?

”Avaruudellinen, rikas, tilan energiaa – liikkeen rytmejä, suuntia, tempoa. Miten ne ovat olemassa? Eivät pelkästään dekonstruktiona tanssin historiasta, eivät modernistisen muodon hajaantumisen prosessina, yhtenäisen, aukottoman tai uniformumaisen unisonon trauman käsittelyssä. Miten ne voivat olla nautinnollisena, mahdollistavana ja laajana määrittelemättömänä vireenä tanssille ja sen näyttämölle, katsomiseen saapumiselle ja aina vaan tanssin uudelleen tulemisen tilalle.

Että tanssi on aina suhteessa tilaan, musiikkiin tai toisiin ihmisiin — kanssatanssijoihin tai jaettuun tilanteeseen yleisön kanssa. Siitä muodostuu kehä ja kehräys tanssin olemisesta myös erilaisten tanssikokemusten, tanssijataustojen tullessa jaettuun aika-tilaan. Jokaisen esiintyjän taiteellinen panos on teoksessa läsnä ja osana sisältöä.

Tanssi on avoin kehkeytymisen ja kuuntelun, aistittavuuden maasto, joka antaa tilaa erilaisille dynamiikoille – kysyvälle ja hauraalle, mutta myös räiskyvälle ja villille tanssille. Teoksen tapahtuminen yhdessä kuuden tanssijan ja musiikillisen tilan kanssa sijaitsee jossain sellaisessa moninaisuudessa, joka ei pyri avautumaan minimalismin tai abstraktin taiteen tutkielmana.

Kaikuja ja kerroksia kaikesta siitä perinteestä toki on, mutta emme ole lopulta päätyneet käsittelemään niitä rakenteina tai ilmiöinä kovinkaan systemaattisesti. Toisto jostain tuollaisesta vaikuttumisesta, tietyistä lähteistä työskentelyn aloittamisessa, sisältää mielestäni aina epäonnistumisen lähtökohdan. Minuun teki vaikutuksen myös Xavier Le Royn ajatus toiston epäonnistumiseen suhteessa olemassa olevaan teokseen: "Not repeating the same (it is always a failure), but somehow repeating the difference..."

Olen lukenut Andre Lepeckin Singularities: Dance in the Age of Performance -kirjaa (2016), ja siinä on ollut minulle jäsentäviä näkökulmia eri taiteilijoiden teosprosessien kuvauksista, joissa lähtökohtana on ollut uuden teoksen tekeminen olemassa olevasta/olevista teoksista.

Olen vasta avannut jonkin itselle merkityksellisen suunnan tanssista ja hyvin alussa tässä prosessissa siitä, miten jokin vaikuttuminen teoksellistuu poliittisesti mielekkäällä tavalla. Mielekkyys, merkitysten muodostuminen ja eetos ovat tällä hetkellä minulle jatkuvassa liikkeessä, liukuvina, prosessoituvina ja kysyvinä – poeetisina kulkuina, joiden näyttämö ei ole koskaan valmis tai suljettu.

Prosessissa on painottunut myös tilan tekeminen sille, että kaikilla on mahdollisuus työskennellä vanhempina. Työryhmän jäsenillä on yhteensä 11 lasta ja heistä nuorin on vasta vuoden ja muutaman kuukauden ikäinen. Se miten harjoitusaika ja sen rytmitys voi tukea perheellisen freelance-taiteilijan työskentelyä, on ollut merkittävässä roolissa.

Keskiössä on koko työryhmä, yhteistyö tanssijoiden ja koreografian välillä, inhimillisen, sosiaalisen ja tuntemattoman keskustelussa.”

 

K: Jos mietitte 60- ja 70-luvun minimalismia ja niitä tanssin ja taiteen tekemisen tapoja, niin mikä teidän näkökulmastanne katsottuna on selkeimmin tai kiinnostavimmin muuttunut?

”Minusta tuntuu, että selkein ero on varmaan se, että meillä on nyt mahdollisuus ajatella suhdetta tuohon minimalismin aikaan, valita siitä mikä resonoi itselle.

Jostain asioista on hirveän provosoitunut, niin kuin vaikka sellaisesta anonymiteetista tai androgyynisyydestä. Ne videotallenteet, klipit ja valokuvat mitä noilta vuosikymmeniltä olen nähnyt, tuovat myös esiin hyvin samankaltaisen tanssijuuden, kuin mikä itselle tuntuu tunnistettavalta. Arkiliikkeisen, painon tuntevan ja kannattelun kanssa leikittelevän kehollisuuden.

Esimerkiksi Lucindan koreografia Melody Excerpt vuodelta 1978 näyttää vapaammalta kehoasenteeltaan suhteessa yhtenäiseen muotoon kuin hänen teoksensa sen jälkeen. Myös Lucindan sooloteos Katema vuodelta 1978 on minulle svengaavampi kuin vaikka Einstein on the Beach -teoksen koreografia. Olenkin ollut enemmän vaikuttunut juuri noista teoksista – en niiden estetiikan transformaatiosta tähän päivään, vaan enemmän niiden tavasta olla tila- ja rytmiorientoituneita.

Ehkä se, että olen eniten ollut inspiroitunut juuri Lucindan sooloteoksesta ja Dance-teoksen vuoden 1979 versiosta, jossa Lucinda itse tanssii soolon, on johtanut siihen, että en ole problematisoinut hänen tapaansa käsitellä ryhmää tai liikkeiden tekemisen relevanssia suhteessa muodon yhdenmukaisuuteen vaan enemmän rytmin jaettavuuteen, seuraamiseen – peilaamiseen tai monistamiseen.

Joten siihen mikä on muuttunut en ehkä osaa kovin hyvin vastata. Olen yrittänyt formuloida tätä teosta sanoiksi ja tekstiksi reilun kahden vuoden ajan, eikä se edelleenkään palaudu tiiviiseen ja selkeään muotoon. Näistä ajatuksista jatkamme kohti esityskautta.”