Kuukauden kynä -sarjassa eri kirjoittajat makustelevat Zodiakin kauden esityksiä haluamastaan näkökulmasta. Suvi Kemppaisen ja työryhmän teoksesta From A Great Height kirjoitti runoilija ja prosaisti Maria Matinmikko.
Hiilipiirros galaksin farkunvärisessä taskussa
Suvi Kemppaisen ja työryhmän From a Great Height
Päähine istuu kuin harhautunut sukka, laajentunut tennispallo, valkaistu tiukka kypärälakki ja väkivaltainen ruokalappu. Sen huppu jättää korvat näkyviin kauniisti. He/me olemme katkennutta kehoproosaa, proosaroskaa, rokotusmoskaa. Runorokotusta.
Mutta surua täällä ei ole.
Täällä on hevosrytmiä: liikkeen hikinen pinta kiiltää kuin öljytyn loimen loitsu raviradan yössä. Ehkä olemme aina kävelleet näin. Ympyrää. Seuraan eräänlaisen partion toimintaa antrasiitin, sinisen ja valkoisen sävyissä. Tuhkaa. Tummaa usvaa. Johtajallamme on suruharso (kuin muistomerkki) ja upea muoto, hän antaa rytmin. Seksuaalisuus on kaikkialla. Ja kuolevaisuus on kaikkialla.
*
Olen alkanut suhtautua taiteeseen seremoniana. Pyhänä maallisena toimituksena. Kirjoitan tätä autofiktiivisen runoesseen aikakaudellani. Ihailen edessäni kävelevän korvalävistystä. Jouduin juuri ottamaan omani pois, koska korvaani puhkesi aivan yllättäen ruusu. Sain valtavasti antibioottia suoneen, sen jälkeen verenohennuslääkettä pinnallisen laskimotukoksen hoitoon. Yritän laskea, kuinka monta kertaa olisin jo kuollut ilman rokotuksia, antibiootteja, leikkauksia, hoivaa, taidetta, tiedettä ja rakkautta. Missä määrin he/me emme ole kyborgeja?
Näen: Blade Runner ja Seitsemäs sinetti. Happening ja installaatio. Lattarirytmit ja steppi. Keppihevonen ja äärettömyys. Radiohead ja Kylie Minogue.
Ehkä "kaiken jälkeen" tarkoittaa samaa kuin "kaiken välissä". Individualiteetti kaikuu ambivalenttina kuten synkronia. Revittyjen farkkujen hapsuputouksien äärellä ymmärrän: kierrätys lienee totuus kaikesta. Synnymme jo kiertäneestä materiaalista hellyyttävänä psykosomaattisena biojätteenä.
Luulen, että tulimme tänne ovesta sisään, hämärään tilaan, aika ennen tätä sulkeutui.
*
Nomadinen ravitanssi keinoauringonlaskussa. Kun he vaihtavat päähineitä, ymmärrän: se voisit olla sinä. Tila on ulottuvuus galaksin taskussa. Farkkujen siniset laskostuvat. "Waves perhaps random but singular." Ajan karjaa ja hengityksen tuulta. Olemme galaktisia vaeltajia. Piirtoa.
Heidän/meidän johtajamme värähti vaikeasti. Hän ei taida jaksaa enää. Hän kaatuu. Jatkaa makuullaan, luillaan. Rytmi ei lopu, koska kaikki oleva on outoa toistoa. Mutta suru on jäänyt jo taakse, ja se tuntuu oikealta.
Yksi poistuu nurkkaan värjäämään reisiään sinisiksi: maalaus, pilvet ja leikki; värin abstraktion ihanuus.
*
Katsoja katsoo aina (myös) itseään. Tietenkin. Ajattelen intensiteettejä, laskoksia, sisäkkäisyyksiä ja toistoa. Onko tämä todella minun maisemani?
Lohkareita. Tulikuumaa jäätä. Panon syke, sydämen, auringon ja kuun. Fossiilisten polttoaineiden kostoa. Yhden päähine näyttää ylikasvaneelta sarvikuonon sarvelta, joka tarvitsi hiukan harsoa koristeekseen. Toisen päähine näyttää verkkosukkahousukondomilta, kolmannen baskeri lienee järven mukaelma. Esitietoinen äänimaisema ja ankariksi tummuneet, veistokselliset, nokiset superhuilut roikkuvat katosta: katedraaliessee, tai, ohjukset.
Katseiden määrittymätön vieraus ja suoruus tyynnyttää. Toivon käsite ei puhu minulle (enää). Tarkoitan, se tuntuu siltä kuin joisi vanhentunutta maitoa, jota ei olisi ensinkään pitänyt lypsää. Lehmiä on vaikea ajatella. Toivon käsite ei puhu, mutta jokin muu puhuu: taide.
Hyvän ja pahan tuolla puolen kaiku, heijastus, muistutus tai vitsi siitä, että he/me olemme jääneet toistamaan jotain tietämättä miksi? Ovatko he/me harhautuneita? Tietenkin. Mistä?
Levollisina he jatkavat. Käyvät keskusteluja.
Tietäjät, noidat, eksyneet, tallaajat.
Maria Matinmikon kirjallisuus kulkee lajityyppien rajoilla yhdistellen poeettista, filosofista ja yhteiskunnallista ajattelua eri tavoin. Hänen kahdessa viimeisimmässä kirjassaan SIIS NIIN, suuri ihmetys (2025, Siltala & Parvs) ja Valohämy – taide, maisema ja maailmanloppu (2023, Siltala & Parvs) teosmuoto laajenee valokuviin, maalauksiin ja piirroksiin. Aiemmin Matinmikko on julkaissut teokset Valkoinen (2012), Musta (2013), Värit (2017) ja Kolkka (2019). Hän on voittanut mm. YLE:n Tanssiva karhu -runouspalkinnon, Kalevi Jäntin palkinnon ja Eliel Aspelin -palkinnon vuoden parhaasta taidekirjasta. Matinmikko on valmistunut Helsingin yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineenaan estetiikka.