Kuukauden kynä: Lattia on laavaa

Töminä alkaa saman tien, kun välitunti päättyy. Töminä ympärilläni, töminä kaikkialla. Innostuneen kuhinan ja odotuksen askelvyöry. Minun sisuksissanikin on töminää. Tunnen itseni kapinalliseksi. Olen varastanut aikaa muulta työnteolta ollakseni täällä, tässä hetkessä. Mikä lahja on saada olla taiteen äärellä keskellä päivää, istua ja kokea muiden kanssa.

*

Liikuntasali on täynnä trooppisen metsän äänimaisemaa, villin luonnon kaukaisia ääriä. Kun kärpänen pörisee, se on tuttua. Muutoin etäisyys suomalaiseen lähiluontoon antaa mielikuvitukselle tilaa liikkua. On sihisevää ja suhisevaa kuisketta. Saan luvan kuvitella uusiksi esihistoriallisen ajan, josta on enää jäljellä vain luita ja fossiileja. Vehreyden keskellä liikehtii jokin utelias, naamioitu, yhtä aikaa tuttu ja tuntematon. Kauempana maisemassa, rumpujen seisahtuneisuus ennakoi tulevaa, ääntä, jota ei vielä ole. Nautin esityksistä, joiden alku ja päätepiste ovat liukuvia. Katsoja kutsutaan mukaan hetkeen, joka on jo käynnissä. En voi sanoa varmaksi, mikä kaikki sisältyy suunniteltuun kokemukseen, ja se terästää aistini. Katsojat saavat tulla sisään ja asettautua paikoilleen vailla kiireen tuntua. Tämä paineeton kokeminen, arkipäivän keskelle leikkaantunut aika, on kuin mahdoton, jota ei voisi kuvitella mahdolliseksi ilman tätä hetkeä.

Pohdin synonyymiä sanalle kuvitella. Kuinka sanoa toisin jotain niin tavallista? Ajatukset juuttuvat helposti tuttuihin uriin, vaikka aivojen sähköverkko on täynnä potentiaalia. Miten sanoittaisin tätä olemassaolon hetkeä maailmassa, joka ei olisi tuhon partaalla? Mihin asioihin kiinnittyisin silloin, mihin kiinnittäisin huomiota? 

Nyt edessäni on hetken loputon vehreys, kuin uusi aamunkoitto. Se resetoi katseeni alkutilaan, avaa mielen mahdolliselle. Ongelma ei ole yksittäisessä sanassa vaan teoissa, niiden puutteessa. Aivot pakenevat herkästi epäolennaiseen. Voin kuvitella tämän, ja kuvittelemalla tämän voin kuvitella myös tuon. Ihmisen mieli on kielen tavoin liikkuva ja muovautuva. Joskus vaatii vain pysähtymisen, jotta voi ymmärtää ja tehdä toisin.

*

Voimme kuvitella dinosauruksen, kuvittelemmekin. Voimme nähdä sen liikkuvan, saalistavan ja pakenevan. Dinosauruksen viehätys on sen tarinan traagisuudessa, tuhossa, joka tapahtui ennen kuin ehdimme edes kohdata. Siksi dinosaurukseen suuntautuu meissä niin palavaa kiinnostusta, halua tunnustella toisen kahdella jalalla seisovan lajin nahkaa. Dinosaurus on ihmiselle ikuisesti saavuttamaton eläin. Esihistoriallisena museovitriineissä hohtavat luut, kallon valkea naamio, on lähimmäs mitä pääsemme täyttymätöntä halua. Taitavinkaan metsästäjä ei voi nostaa dinosauruksen päätä seinälleen. Karhu, hirvi ja seepra katsovat lasisilmillään vieressä aukeavaa tyhjää tilaa, hengittävät sen kitkeryyttä. Mutta kuvittelun avulla vaihtoehtoinen tarinankulku mahdollistuu. Edessäni lattialla tapahtuu tutustumisleikki. Ihminen ottaa kosketusta toislajisen olennon vierauteen kepin mitan päästä. Kohtaaminen on täynnä toiveita. Kun kiinnostuksen kohde ei vastaa odotuksiin, se johdatetaan mukaan valloittamisen, alistamisen ja saalistamisen tanssiin. Ryhmä kääntyy nopeasti yhtä vastaan. Kuka juoksee karkuun ketä?

Katastrofi muuttaa tutun ja turvallisen etenemisen intensiiviseksi liikkeeksi. Toiminnan ytimessä keskitytään selviytymiseen, kuvittelulle avarretut tilat surkastuvat. Vaikka lattialla vasta tutustutaan, tiedän itseni, tiedän tämän tarinan. Pelkään pahoin että tiedän, miten tässä käy. Elämämme muuttuu väistämättä lähitulevaisuudessa. Aikapaine karsii päivä päivältä vaihtoehtoisia juonenkulkuja.

Esityksen nimenä olevassa leikissä on kyse selviytymisestä, siitä kuka säilyy hengissä, kun muut tippuvat pelistä pois. Samalla kuin toinen rakentaa onnellisena majaa, toisen on etsittävä käsiinsä toppavaatteet. Lajistamme tekee päihittämättömän ihmisen taito käyttää aseita. Jos selviytymisemme olisi yhdenvertaisesti paljaiden käsien ja verhoamattoman nahan varassa, näyttäisikö maailma tänä päivänä toisenlaiselta?

*

Esityksessä puukepit enteilevät valloitusta. Ilman nykyhetken valoa, niiden kalina voisi olla myös musiikkia, ensitahteja yhdessä tekemiselle, toivolle, osallisuudelle. Päätän uskoa, ja rummut aloittavat. Puut kutsuvat ihmisen luokseen. Kaarnassa tuoksuvat lukemattomat rakentamisen mahdollisuudet. Tanssijassa toistuu väsymättömän raivauksen ja niittämisen liikekieli. Vehreästä kasvustosta tulee aseistetun ihmislauman uhri. Näky niitetystä heinästä synnyttää ihmisessä yhä kasvavia haluja. Pelkkä maja ja yhteisö eivät enää riitä, toivomushorisontissa siintää pian uusi älypuhelin, huvipuistovierailu tai pramea Tesla. Aseet maailman valloittamiseen moninaistuvat. Haluja muodostuu niin paljon, että elämästä tulee osin sietämätöntä. Yhdessä tekeminen unohtuu, ja ihminen havahtuu omaan huutoonsa.

Salama halkaisee kyltymättömän tarvemaiseman. Halujen hurmio on ohi nopeasti kuin kärrynpyörä kylmenevässä illassa. Toppavaatteille on koleassa tulevaisuudessa tarvetta. Katastrofin pelko vaihtuu sietämiseen. Luvassa on hyytävä reitti eteenpäin, ja yhdessä eteneminen lieventää tuulen vastusta. Kehon valtaa lintumainen liike, halu irrottautua tästä ja paeta, nousta siivilleen, sulavan maan yläpuolelle. Ajattelen näinä päivinä yhä useammin juoksuun kirmaamista, karkaamista, jonkinlaista pakoa tilanteesta. Kaipaan taukoa tuhon etenemiseen ja edistämiseen, ja vaihtelua voimattomuuden tunteeseen. Kaipaan peliin aikalisää, jonka aikana strategiat voisi ajatella uusiksi. Tahdon torkuttaa herätyskelloa, nähdä syvän palauttavan unen, joka huuhtoo aivot puhtaiksi. Haluan lisäelämän, mahdollisuuden tehdä kaikki aikojen alusta lähtien toisin.

Liike hidastuu, ääni puuroutuu. Seuraa epäselvyys ja hämärä. Jossakin kajastaa yhä vihreää valoa. Tämä on juuri se olemassaolon hetki, johon koen heijastuvani. Puuroutuneen epätoivon, keskinäisten kahnausten ja päämäärättömän, sokean tehokkuuden hetki. Juuri tähän pysäyttäisin hetkeksi kuvan, horisontissa vielä vihreä kajo. Taide avaa reittejä vaihtoehtoisille tarinankuluille ja luo eteemme tilaa uuden kuvittelulle. Mitä voisi olla. Miten voisimme olla. Lempeämmin. Rinnakkain. Yhdessä.

*

Salin lattialla askeleet jatkavat eteenpäin samanrytmisinä. Joukossa on voimaa. Toistuvat tasarytmit luovat toivoa. Niin kauan kuin on töminää, tuttua, toisteisuutta, maailma ei ole karannut liian kauaksi siitä mitä se voisi vielä olla. 

Valkoinen hehku muuttuu ja elää. Ääri-ilmiö on vaihtunut toiseksi. Toppatakit riisutaan kasaan, ja entistä isompi piiri muodostuu niiden ympärille. Alkaa tärinä, väriseminen, ulos ravistaminen. Ravistella ulos kaikki paha, rauhoittaa hermosto katastrofin keskellä muiden eläinlajien tavoin. Selviytyminen maailmassa edellyttää toimivaa hermostoa. Tanssi on siihen inhimillinen ratkaisu. How can we dance when the Earth is burning? kysyy laulu. Tanssi maailmanlopun punaisessa kajossa. Oranssi vulkaaninen massa vyöryy kaiken ylle, mullistaa, peittää, nielaisee. Yksikään ei voi enää välttyä jalkapohjien palamiselta. 

Hiljaisuus saapuu kun laava on jäähtynyt, maisema asettuu uusiin uomiinsa. Silloin saaliseläimen on turvallista palata näyttämölle.

Vaikka emme voi kääntää kelloa aikojen alkuun, meillä on yhä mahdollisuus luoda yhdessä vaihtoehtoinen kehityskulku tarinalle, jota elämme.

Ehkä tuhkassa kukoistaa jokin uusi, jota emme vielä näe.

Katri Naukari on kirjailija, tuottaja ja taiteilija, joka tarkastelee töissään ihmistä ympäristötuhon aikakaudella. Naukari on julkaissut kaksi romaania, Yhden puun tuho (2021) ja Hienon elämän illuusio (2025), joista ensimmäinen voitti ilmestymisvuonna Kalevi Jäntin palkinnon.