Kuva: Uupi Tirronen
Teksti- ja kuvahavaintoja Sari Palmgrenin Licking Things -esityksestä Zodiakissa 13.11.2016
Istun lähes pimeän black boxin lattialla mustepullo ja lehtiö polvieni välissä ja tuijotan vastapäisellä seinällä olevaa kirkasta valopistettä, projektorin linssiä. Siitä lähtee pehmeästi kierteleviä valokiiloja, jotka halkovat huoneessa olevan savun kolmiulotteisiksi, selvärajaisiksi tötteröiksi, segmenteiksi ja viipaleiksi. Haluaisin saada avaruudellisen vaikutelman tarttumaan lehtiöni sivuille, mutta on niin pimeää, etten saa ujutettua sivellintä mustepullon sisälle. Kuulen takanani istuvien katsojien hengityksen ja teatteritekniikan vaimean huminan. Odotamme valon kanssa metkuilevassa lämpimässä taikasavussa; kuin istuisin sivellin kädessä lämpimässä elokuun nuotioillassa tai mustan kankaan sisällä.
Olen Zodiakissa seuraamassa Sari Palmgrenin ja hänen työryhmänsä Licking Things -tanssiesitystä. Tämä on sikäli poikkeuksellinen näytös, että tänne on saanut ottaa mukaan omat piirustusvälineensä. Tarkoitus on piirtää croquis-luonnoksia (mahdollisimman nopeita kehotutkielmia) tanssivista kehoista. Minut, dramaturgiopiskelijan, piirtäjän ja kokeellisesta musiikista kiinnostuneen, on paikalle houkutellut paitsi piirtomahdollisuus, myös Tuomas Norvion elektronisen rätinän ja Mikko Perkolan vanhan musiikin yhdistelmä. En ole myöskään koskaan nähnyt koreografi-tanssija Palmgrenin enkä teoksen neljännen esiintyjän, Katri Soinin, töitä, joten olen utelias tutustumaan kokonaisuuteen.
En muista esityksen kulkua sanallisena kronologiana, koska olin koko ajan sidottuna siveltimeen, kyniin ja lehtiöön. Sen sijaan minulla on nyt nippu numeroituja muste- ja lyijykynäluonnoksia esityksen hetkistä ja hengestä. Olin koko 50 minuutin esityksen ajan liikkeessä paperin ja esiintyjien vilkuilun välillä; jotta pystyin maalaamaan tai piirtämään, tarvitsin havaintoja, mutta piirtäessäni katsoin paperia ja annoin muiston liikkeestä, Norvion ja Perkolan musiikin ja sivusilmään välkähtelevän valon ja toiminnan ohjata sivellintä.
Licking Things oli visuaalisesti pimeyden haltuunsa ottaneita hurjia silhuetteja, kulmikkaita kyynärtaipeita ja rasitettuja polviniveliä, hengityksen tahdissa sykkivää keltaista pehmeää valoa, tahroja, joiden haluttiin leviävän, painon tuputtamista lattiaan, auki olevia hiuksia, lattiamateriaalin tasaisuuden varmistelua, ihmisen tai robotin näköisiä soittimia, äänestä irtoavia mustavalkoisia, avaruudellisia kuvajatkumoita, ruudukoita, joiden sisällä ei siivosti pysytä, tärisevää samettista pimeää, ihmisliittoutumia, kasoja, runsautta, paljautta, perspektiiviharhoja, heiluntaa, suoraan silmiin tuijottamista, esiintyjiltä itseltään ja katsojilta katoavia kehoja, kiertymistä, suoria hartioita, korkean tilan haltuun ottamista ja monia muita asioita, joita en ehtinyt tallettaa kuviini enkä tekstimieleeni. Esityksen täyttyvä ja tyhjentyvä fragmenttirakenne piti huolen siitä, ettei mihinkään kuvaan jääty itsetarkoituksellisesti kieriskelemään.
Äänellisesti (ja minulle, synesteetikolle, myös synestesiakuvallisesti) Licking Thingsissä korostui dramaturgian koostaminen musiikillisen rakenteen kautta: liike myötäilee ääntä (joskus vastahakoisemmin, joskus nöyremmin). Koin myös visuaalisen ja auditiivisen maailman välillä vahvaa yhteyttä: tarkkarajaiset, äänenväriä ja eleen variaatiota tutkivat fraasit rinnastuivat minulle projektorin rajaamiin valo- ja savualueisiin, ja viola da gamban rikkaasta soinnista ja soittotekniikasta sekä Norvion rätinäkudoksista syntyvä sitkoisuus ja säikeisyys tuntui toistuvan projektorivalon kiertoliikkeessä ja tanssijoiden tutkivassa, sitkaassa liikekielessä. Ritisevien ja sykkivien elektrosoundien kulmikkaat muodot taas kommunikoivat minulle yhteyttä esiintyjien tiukasti taivutettujen käsien ja jalkojen liikekieleen. Huutokohtauksessa muusikoiden luoma auditiivinen kudos ja tanssijoiden huohottava läsnäolo sulivat yhteen valtavaksi, pysähtyneeksi mutta samaan aikaan niin aktiiviseksi ruumiillis-auditiiviseksi seinäksi. Se, että silloin oli melko valoisaa, yllättäen nosti äänen esiin: kaikenpeittävä suora huuto tuntui peittävän näkyvän maailman samaan tapaan kuin pimeys aikaisemmissa kohtauksissa.
Istuin lattialla samassa tasossa esiintyjien kanssa keskittyen omaan asiaan kuten hekin. Läträsin musteella (sitä levisi vaatteisiini ja lattialle kuten esityksessä nokea), riipustin hiljaisissa kohdissa tuskallisen äänekkäillä lyijykynillä ja tiedostin sen, että takanani istuvat katsojat katsoivat esityksen ohella meitä eturivissä istuvia piirtäjiä. Olin jalat harallaan, polvet koukussa kohtisuoraan samassa asennossa eteneviä tanssijoita vastapäätä ja katsoin heitä sivellin kädessä välillä suoraan silmiin. (Ja he siis katsoivat minua ja muita katsojia.) Minulla oli koko esityksen oudon aktiivinen olo; ihan kuin olisin melkein astunut toimijaksi toisten esitykseen, mennyt liian lähelle. Se oli yhtä aikaa sekä viehättävä ja innostava että hieman nolo ajatus.
Kun esiintyjät liikkuivat ja musisoivat, minäkin liikuin piirustusvälineideni kanssa yrittäen hahmottaa heidän kehojaan ja kulkuratojaan omalla välineelläni. Vaikka maalauksistani tuli pimeässä suttuisia ja harjoituksen puutteen vuoksi muutenkin vajavaisia, niihin tuntuu kiinnittyneen paljon tanssiesityksen herättämästä tunnereaktiosta. Katsomisen ja maalaamisen aktien yhdistäminen on saanut muistini toimimaan kahdessa rekisterissä yhtä aikaa ja niinpä muistoni esityksestä ovat myös kahdentuneet. Kun katson kuvaa, johon olen piirtänyt Perkolan viola da gamboineen, hänen jousikätensä liikkeen joustavuus ja soittimen ääni sekä akustisena että Norvion käsittelyn ja PA:n läpi palaavat mieleeni. Minun ei ole kuviani katsoessa vaikea muistaa, miltä tuntui, kun aloin itkeä vuolaasti esityksen ainoan tekstinpätkän äärellä, eikä sitä, miltä Norvion elektrojytä näytti synestesiakuvina. Elegantisti muotoutuvia pieniä avaruuskappaleita kiertyvinä helminauhoina... paljon pimeää, mustan ja valkoisen ja metallinhohtoisen tiukkoja rajoja... sulaneita luoteja ja sädekimppuja...
Uuden tanssin kokeminen maalaamalla toi minut esitystilaan kehona aivan eri lailla kuin pelkkä katsominen on tähän asti tuonut. Äänen, kuvan ja liikkeen myötäily muutenkin kuin ajatuksen tasolla toi minulle Licking Thingsistä sellaisia uusia tasoja, joita muuten olisin tuskin saanut. Hahmotin esiintyjien kehoja oman kehoni, alkuperäisen piirustusmallini, kautta, tutkin musteella roiskien äänen ja visuaalisuuden suhdetta konkreettisesti ja jouduin piirroksia varten hahmottamaan tilaa kolmiulotteisena paikkojen yhdistelmänä ja valon heijastuspintoina. Mitä kiivaammin luonnostelin, sitä helpommin menin mukaan hengästyneiden tanssijoiden huohotukseen ja muusikoiden keskittyneisyyteen. Soin, liikuin ja huusin heidän kanssaan Euro-shopin tarjouslehtiön sivuilla.
Elle Kokkonen, dramaturgiopiskelija
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu