Okulaarissa tanssikriitikko Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.

Andreas Merk, Marlene Monteiro Freitas. Photo: Uupi Tirronen


Marlene Monteiro Freitas
on nähty Helsingissä aiemmin koreografi-esiintyjänä yhteisteoksessa (M)imosa ja tanssijana omassa Paraíso - Colecção Privada –koreografiassaan. Freitasin tyyli poikkaisee länsimaisen nykytanssin kehityskaaren salaperäinen virne huulillaan. Hänen koreografioissaan kasvojen ja ruumiiden eleet ovat mimeettistä ilotulitusta; kukin teos on merirosvolaiva, joka laukaisee kaikki tykkinsä yhtä aikaa. Freitasin uusi kantesitys Jaguar tehostaa tätä elämystä entisestään – yllättävästi kesyyntymällä. Hän luo yhden oudoimmista tähänastisista teoksistaan, joka kasvaa alitajunnan sirkusareenaksi.

Freitas ja Andreas Merk aloittavat dueton ravaamalla ympäri näyttämöä samanlaisissa tennisasuissa. Jaguar on kaksinottelu ja taiteellista yhteispeliä. Esityksen alku paljastuu muodostuvan konventionaalisen rakkaustarinan lopuksi. Esiintyjät näyttäytyvät vanhana pariskuntana, joka toimii toistensa ärsykkeiden ja mielialavaihteluiden muodostamassa symbioosissa.  Heidän myötä- ja vastoinkäymisensä kasaantuvat komediallisen ajoituksen patsaaksi. Jaguarin näyttämön keskipiste on Freitasin ja Merkin ruumiiden kaunis, kontrapuktimainen liike ja näiden uljas fysiikka. He tukevat toistensa painoa samalla, kun hukkuvat toisiinsa.

Marlene Monteiro Freitas, Andres Merk. Photo: Uupi Tirronen


Johtuen tumman humoristisesta melodraamastaan teoksesta löyhkää romanttinen juoni. Silti se on jotain aivan toista, jopa kymmenminuuttisen David Bowie –rakkausanthemin katkaistessa teoksen klassisen musiikin eeppisen linjan.  Jaguar on elinaika, epäkerronnallinen sotakertomusten vaihto kuolinvuoteella tai synnyinpaikassa. Se tuntuu siirtymäriitiltä niin Freitasille kuin Merkille. Näyttämön asuttaa loistavasti näkyvät kamppailu ja intohimo, toisiinsa erottamattomasti kietoutuneena. Esitys on tunteiden täysipainoinen syväpurkaus.

Esiintyjät liikkuvat kuin marionetit. Tämä on yksi hevosista huoneessa: yksi monista mysteereistä Jaguarin kummitustalossa. Jos he todella ovat nukkeja, niin mikä operoi heidän ruumiitaan? Kuka puhuu heidän puhuvilla päillään? Teos ei saata käsitellä rakkautta lainkaan vaan sen sijaan kumppanuutta tai jaettua tekijyyttä; yhteistä toimijuutta kahden yksittäisen olennon välillä. He kietovat toisensa pehmeän näköisiin pyyhkeisiin ja muuntautuvat uudeksi intiimiksi otukseksi, joka on heidän yhdessä hengittämänsä ilman riivaama.

Jaguar kuljetetaan suurimmaksi osaksi jalkavoimin. Sen luonteenomainen liike muodostuu paritanssien ja duettojen paljoudesta. Freitasin ja Merkin tavoissa matkia toistensa tapoja on tarkkoja ja hauskoja kahtalaisuuksia. He ovat, ja heistä tulee enemmissä määrin, toistensa kaltaisia. Heidän puoliksi maalatut, puoliksi paljaat kätensä mutkittelevat ilman halki, harhailevat toistensa lihaksistoissa ja päätyvät yhteiseen syleilyyn, kunnes jatkavat kulkuaan. He heijastavat toistensa vääristyneitä peilikuvia.

Näyttämö on romantiikan mätänevän ruhon riivaama. Katkelma toukasta hivuttautumassa tilan poikki. Orkesterimusiikki katkeaa, mies hätistelee näkymättömissä ääntelehtiviä kärpäsiä, ja musiikki jatkuu. Jaguarin tarina on täynnä tarkoituksellisia harhautuksia. Klassisen musiikin katkaisee viipyilevien aplodien ääni-intervalli. Näyttämöllä kummittelevat toisten esityksen haamut sekä esitykset, joita ei koskaan ollut. Tiago Cerqueiran äänisuunnittelu kuvittaa toisen esityksen kummittelemaan näyttämölle tai tapahtuvaksi sen takana.

Marlene Monteiro Freitas, Andreas Merk. Photo: Uupi Tirronen


Jaguariin
verrattuna Freitasin aiemmat työt ovat leikkisiä arvoituksia, kun taas Jaguar on täysilastillinen haaste. Teos on ehdottomasti koominen ja komiikantunteva, vaikka sen huumori ei varsinaisesti resonoi suomalaisessa ensi-iltayleisössä. Katsomon fokus tuntuu keskittyvän Jaguarin merkitysten käsittämiseen. Silti on helppo ajatella, että Jaguar tulee vaivatta sopeutumaan erilaisiin kulttuurisiin ilmastoihin ja tuottamaan laajan kirjon eriävästi vahvoja katsojakokemuksia.

Teos sisältää keskeisiä elementtejä Freitasin aiemmista töistä. Näyttämöllä on dysmorfiset suukappaleet ja maalissa uitetut kämmenet. Liikekieli on hajotettua, mekaanista ja keinotekoista. Sen synteettinen liike toistetaan pisteeseen, jossa siitä tulee täysin oma, autenttinen olemuksensa. Freitasilla on kyky rakentaa oma universuminsa perustuen selvästi erottuvaan liikkeeseen. Jokainen esitys synnyttää oman infrastruktuurinsa ja siten muuttuu oman legimiteettinsä juhlaksi.

Jäljellä on vielä hevonen. Hevosen veistos ja hevosen idea. Tapa, jolla hevosen lihallisuus on muotoiltu. Lihan aallot. Sen turpea koostumus aaltoilee levitoivalla tavalla. Hevosen läsnäolo tehostaa Freitasin ja Merkin ruumiiden voimaa. Hevonen on hahmo unesta, sekä filosofinen että psykoanalyyttinen konsepti. Se on kollektiivinen fantasia, joka huuhtoutuu näyttämön yli.

Mikä siinä tapauksessa on teoksen varsinainen “jaguaari”? Nimi paljastaa teoksen arvoituksellisen luonteen luita myöten. Ehkä jaguaari viittaa inhimillisen kokemuksen alkukantaisiin vaistoihin; villeihin tunteisiin, jotka alistavat meidät toistemme saaliin rooleihin. Tai kenties se on abstraktio tai aave ponnistamassa kaarevaan loikkaan näyttämön yli, langettamassa syvää varjoa kaiken ylle. Tai ehkä se on näyttämön kahden hahmon hevoselle antama väärä nimi; ehkä Jaguar on rakastajien jakamaton väärinymmärrys.

Niko Hallikainen

Kuvat: Uupi Tirronen