Okulaarissa tanssikriitikko Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.
Jarkko Partasen Fields of Glory – Kunnian kentät on kuvitteelliset urheilukisat ja niiden avajaisseremonia. Yleisötyöproduktiossa 50 miestanssijaa hyödyntää Eläintarhan kentällä yleisurheilulajeja sirkusmaisesti, ja perinteisten kisojen tunnusmerkit uppoavat seremoniallisuuksien alle. Esitys näyttää pituushyppäykseltä tulevaisuudelliseen kauteen, jossa yhteiset juhlat korvaavat kaikkien välisen kilpailun. Olympiatuli sytytetään pallogrilliin.
Fields of Glory sanoo jättävänsä hyvästit miehisyydelle. Esitys on ilmavasti suunniteltu, se antaa tilaa katsojan ajatusimpulsseille miehekkyydestä ja myös esiintyjien omalle olemiselle. Koreografia pyytää esiintyjiään esittämään mahdollisimman vähän, se päinvastoin rohkaisee hennosti toimimaan synkronoidussa yhteydessä. Seuraus on välittömyydellään lämmittävien yksilöiden joukko, joiden väliset erot taustoissa tai ulkomuodoissa haihtuvat.
Koreografia käyttää kentän aika-avaruudellisia suhteita kauniisti. Se alkaa yksinkertaisella yksinjuoksulla kentän ympäri. Samalla tila piirtyy katsojaan. Kun mies juoksee heidän ohitseen, katsojat hurraavat, esitystilanne elää monimuotoisena. Oma katse seuraa juoksijan pohkeita, kaivaa lihasrykelmistä jonkinlaista sankaruuden tuntua. Figuuri karistaa Paavo Nurmea kannoiltaan. Miljöön ja puitteiden eeppisyys kannustaa katsettakin emansipoitumaan.
Esityksessä elää todellisen spektaakkelin tuntu, joka eritoten Jussi Matikaisen mahtipontisissa pop-purkauksissa mukailee Superbowlin väliaikaesitysten imukykyä. Spektaakkeli ei itsessään ole hirviömäinen massaviestin, vaan viestintäkeino, jolla on poikkeuksellisen herkistävä vaikutus ja joka voidaan täyttää kriittisillä arvoilla. Fields of Glory jäljittää spektaakkelimuodon mahdollistaman suuren tunteen, josta aistii sen ainutlaatuisuuden.
Partasen koreografia on strateginen. Ajatus suomalaismiehen kömpelön fysiikan hauskuudesta puretaan heti alkuunsa jäykillä slapstick-numeroilla, joiden jälkeen esiintyjiä on vapautuneempaa katsoa. Koreografia on kauttaaltaan joukkomarssin omainen, mutta liikkeiltään ja keinoiltaan pehmeämpi. Miehet näyttäytyvät kentällä aukinaisina ja autenttisina.
Teoksen syntyprosessi on tehty läpinäkyväksi; pienissä hetkissä esiintyjistä näkyy oikeaa kumppanuutta ja levollisuutta, joista huokuu into itselle uuden äärellä, toisten kanssa. Partasen teoksissa valmis tila tehdään uudelleen näyttämöksi, minkä kautta avautuu tilaisuus vapauttaa jotain perinteisesti suojattua. Teokset ravistelevat hauraita tai vakiintuneita alueita, ja muutos mahdollistuu tanssivan ruumiin kautta.
Fields of Glory kaappaa urheilulajit; se toistaa urheilua pysäytettyinä kuvina, joissa huumorin kohde vaihtuu miesyksilöstä toimintaan. Se muistuttaa näkynä Markus Öhrnin We Aim To Please -videoteosta siten, että esitys toistaa urheilutapahtuman kuvan harhauttavilla säröillä rikastettuna, jolloin teos vieraantuu urheilutapahtuman perikuvasta ja teokseen sopeutunut katsoja kokee uutta vierautta kaikkeen kuvastoon.
Esityksen juhlapuhe julistaa ihmisiä kategorisoivien käsitteiden tuhoa. Äänisuunnittelu tulevaisuudellisine efekteineen sävyttää teosta sci-fiksi, joka tutkii, mitkä piirteet nykypäivän miehestä selviytyvät maailman muuttuessa paremmaksi. Fields of Glory hahmottelee moninaisuuden olemista ja toteutumista ilman, että moninaisuus järjestäytyy suhteessa normaalina pidettyyn.
– Niko Hallikainen
Kuvat: Katri Naukkarinen