Okulaarissa tanssikriitikko Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.
Tanssitaiteilija Maija Mustosen tanssima Anna on ilta, johon hän on pyytänyt lahjaksi tanssin kolmelta läheiseltä koreografilta. Mustonen on kuvannut hukanneensa halunsa tanssia ja pyytänyt kolmea Annaa muuttamaan niin taiteensa kuin elämänsä suunnan. Kukin kolmesta koreografista teki viime vuoden aikana hienoja vapautumisen eleitä Helsingin tanssinäyttämöillä. Anna Mustonen loi vaikuttavan Skills4Life-koreografian TeaKin tanssijaopiskelijoille, jotka todella vapautuivat liikkeissään, kun taas Anna Torkkel ja Anna-Maria Häkkinen tanssivat harvinaisen vapaudelle antautuneesti ja vapaudesta herkistyneesti – Torkkel Vanitas-koreografiassaan ja Häkkinen Divine-musikaalissa.
Kolmen Annan suunnittelemia tansseja yhdistää yhtä lailla liikkeen vapautunut kulku. Samalla tansseihin sekoittuu henkilökohtaisuus: lahjanannon hyvyys ja avunannon kauneus. Tanssijana Mustonen ei yksipuolisesti ota koreografeilta pyytämiään tansseja vaan tekee hienovaraisesti jokaisesta liikkeestä omaa jälkeään, antaen näin vastalahjan. Tanssija vaipuu kunkin koreografin luomaan tilaan, mutta pysyy ilmaisultaan pinnalla ja keskustelee kehollaan selvästi moneen suuntaan. Hänellä on taito puhutella samaan aikaan hyvin henkilökohtaisesti katsojaansa, tanssin tekijää, valoja, itseään. Tanssi saa näin myös katsojansa tuntemaan olonsa erityiseksi.
Anna Mustosen koreografiassa tanssija-Mustonen tekee rauhaisan polun liikkeitä, joiden seassa osa säväyttää vahvoilla ruumiillisilla iskuilla. Tanssija heittää kehoaan asentoihin, joihin katse sinkoaa dramaattisesti liikkeen perässä. Keho vie, tanssittaa silmää. Liikkeessä on paljon erityislaatuista. Se on paikoin hidastettua tavalla, jossa kehon eleet ja rytmi efektoituvat yliluonnollisen korostuneiksi. Mustonen on poikkeuksellinen esiintyjyyden laatu. Tulkitsijana luova ja voimakas keho, jolla on kaihoon kaartuvat piirteet. Niillä mietteliäillä kasvoilla yksikään tunnetila ei välity epätodellisen puhtaana, vaan kaikessa ilmaisussa puhelee monisyinen totuus.
Kolmea koreografiaa yhdistää kauttaaltaan liikkeen lempeä keveys ja huojennus. Silti Mustosen liikkeestä aistii työn olleen vaativa tanssijalleen, ehkä jonkinasteinen koettelemuskin taiteellisessa praktiikassa. Mustosen esiintyjyys on silti rentouttava ja hengittävä. Hän saa henkisesti haastavalta vaikuttavan näyttämään vaivattoman helpon tuntuiselta. Katseessa mukavalta tuntuvaa liikettä tehostaa näyttämön yksinkertaisen toimiva asu. Kristian Palmun valot ovat teoksen loputtomista mahdollisuuksista ammentavat raamit, joiden oivallukset ovat vetoavia ja intuitiivisen oikeita.
Anna-Maria Häkkisen koreografia on illan rohkea päätös. Mustonen tanssii myrskyisää Vivaldia, jonka radat ajavat ihmishenkeä maailmasta irti. Siksi on maagista, miten levollisena ja vangitsevana tanssi pysyy, kun Vivaldin nuotit nuolevat näyttämön ja kaiken niin kaltaisekseen. Mustonen venyttelee musiikissa kuin auringossa, antaa sen imeytyä ihoonsa hyvin kiireettömästi ja nautinnollisesti.
Hän ryhtyy syleilemään tyhjää. Hän piirtää sileilyillään eteensä toisen ihmisen rajat, painaa tämän haihtuneen rakkaan itseään vasten ja tanssittaa tai nukuttaa sen aavetta. Hän painaa näkymätöntä hahmoa itseään vasten niin hellästi kuin pystyy, mutta kämmen painautuu sen läpi kasvoille. Hän jää yksin johonkin tanssitulle rannalle, vääntyneeseen onneen. Se näkymätön syleily asuttaa koko esitysillan, se on ääretön kiitos ja rakkaudenosoitus. Ennen muuta hellyys on kuitenkin jäähyväiset sille itselle, joka kadotti tanssin, – omalta itseltä, joka tanssin nyt löysi.
Lukemattomien herkkyyden vireidensä lisäksi kaikkia kolmea koreografiaa yhdistää niiden jatkuva katkeamaton kulku eteenpäin. Liike ei palaa omiin jälkiinsä, ei katso juuri taakseen. Koko ajan tehdään jotain uutta ja tavoitellaan ensiaskelten keveyttä. Sen harvinaisen kerran, kun toisto tapahtuu kesken Torkkelin koreografian, heiluttaa se koko kolmen teoksen kokonaisuutta fyysisellä voimalla, joka ravisuttaa katsovaa mieltä. Toisto iskee silmän läpi tajuntaan kuten nostalgian äkkiväärä vuoto mielen tilaan. Tämä ihana liike, hetki sitten, nyt uudelleen, aina.
Niko Hallikainen
Kuva: Tani Simberg