Okulaarissa tanssikriitikko Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.

Kuva | Photo: Bart Grietens

ANECKXANDER on belgialaisen tanssi- ja sirkustaiteilijan soolo, jossa ruumismassa määritetään uudelleen hyökkäävillä ja hellyyttävillä tavoilla. Esiintyjä Alexander Vantournhout on pitkäkaulainen, enkelikasvoinen figuuri, jonka fysiikka on näyttävän liikkuvaa. Hänen lihaksensa nykivät liukkaasti eri suuntiin iholla. Liikkeiden anatomisuus muistuttaa abstrahoitua ruumiinavausta, jossa ruumis toiseutuu muukalaiseksi. Hän venyttää kaulaansa ja torsostaan sinkoilevia raajoja epätodellisiin asentoihin. Esitys näyttää, miten helposti tapamme nähdä ja peilailla heijastustamme kaikilla ihmispinnoilla voivat hajota.

Figuuri venyttää vuorotellen kieltään ja penistään kehostaan irtoavaan suuntaan. Kieli paljastuu tekokieleksi vasta, kun se on pitkittynyt mahdottoman epätodelliseen etäisyyteen kehosta. Esitys on anatomista teatteria, joka pilkkoo ruumista epäinhimillisiin asemiin. Jokainen kummallinen asento on ruumiista irtoava siivu. Samaan aikaan figuuri on hirveän inhimillinen. Hän heittää ruumiinsa kaaressa lattiaa vasten, vie toisten katseet kivun äärelle. Katsomo huokailee kauhusta ja ihastuksesta todistaessaan sen vaurioita. Jokaisen hypyn jälken esiintyvästä ruumiista puhuu kuitenkin kärsimyksen sijaan uupumus. Vähän väliä hän katsoo yleisöön, kysyy lämpöä ja lopulta muuttuu avosylin hyväksyntää kerjääväksi hahmoksi.

Näin Vantournhoutin nykysirkustausta nousee esiin: hän on traaginen klovnin tavoin, itkemässä tietä katsojan sydämeen. Ja se koreografiassa kauheinta onkin, miten ihanaa Vantournhoutia on katsoa esiintyjänä. Hänen tuskalliselta näyttävät iskunsa tuottavat sähköshokkeja katsojan kehossa. Tämän ansiosta katsojana säpsähtää yhä uudelleen todellisuuteen: Vantournhoutin tuho paljastaa, miten soljuvasti me katsojina koko ajan valumme esiintyksestä pois ja esiintyjän kuin esiintyjän on tehtävä raskaasti töitä pitääkseen meidät tilanteessa läsnä.

Kun teos kutsuu itseään tragediaksi, viittaa se laajempaan järjestykseen kuin pelkkään ihmisen haluun tuhota itseään. Varsinainen tragedia onkin tämän itsetuhon vaihtoehdottomuus: itsetuho on kyvykkyyden ja vitaliteetin päätemuoto. Itsetuho on modernin ehto. Miksi ruumiin itsetuhoa pidetään kenties virtuoottisimpana liikkeenä? Ruumis heittäytyy tekoon, joka on elinvoimainen puhtaasti kyvyssään kuvata ruumiin kipuherkkyyttä.

Toistamalla yksinkertaisesti ja tarpeeksi kauan omaa elinvoimaansa, esiintyjä muuttuu ruumiista hahmoksi. Hän on mustissa nyrkkeilyhanskoissaan ja läskipohjakengissään ja synkässä itsetuhossaan modernistisen tanssin varjo tai raato. Modernin viimeinen pelle, joka yrittää traagisesti viihdyttää konservatiivisen kulttuurin kolosseumissa. Samaan aikaan sen piirtämä kriittinen kuva ruumiin kyvykkyyden ulottuvuuksista ei täysin tyhjennä ihannetta. Katsomo haluaa Vantournhoutin tämän kaikkine kipuineen.

Shokki on ajattomasti kiinnostavaa, kenties tulee myös aina olemaan. Miten siis liikkua ruumiina tämänkaltaisen maailman näyttämöillä, joissa kivun tuottaminen ja kipuun reagoiminen ovat selvästi kokemusten ihanteellisinta maaperää? Vantournhoutin ruumiista tulee modernismin uhrilahja; ruumiin esiintyminen on ruumiillisuuden metatasolle jalkautuva ele, joka on modernin vitaalin ruumiin kritiikkiä. Esityksenä teos on montaa muotoa, mutta tanssinäyttämöllä sen kommentit kehollisuudesta korostuvat kriittisinä.

Samaan aikaan ANECKXANDER toimii neoliberaalissa ajassa täsmentävänä toteumana siitä, miten vallitsevasti modernit ihanteet sanelevat toimintoja edelleen. Ydinideaalina on fantasia siitä, miten kauniisti ruumiiseen näyttää sattuvan. ANECKXANDERin esitystilanne muistuttaa kauttaaltaan nykypäiväistä työn poliittista tilannetta, jossa minkä tahansa alan vapaata kenttää kilpailuttaa sama vaatimus: näytä miksi sinä muiden sijaan? Tämä rohkaisee ihmistä rikkomaan itsensä lunastaakseen jotain. Esitystilanteessa palkkiona toimii kiinnostus tai kiehtomus tai shokki.

ANECKXANDER johtaa lopulta tekniseen tilanteeseen, jossa näyttämöä ympäröivä valokalusto syttyy savuamaan ja palaa loppuun. Tämän näyttämön energian totaalisen tyhjenemisen jälkeenkin esiintyjä jatkaa tekojaan kuten hyvän viihdyttäjän tai kuukauden työntekijän kuuluu. Esityksen päätyttyä hahmo jää klovnikauluksessaan viihdyttämään yleisöä, kunnes viimeisinkin katsoja lopulta poistuu tilasta. Liikkeellinen toimijuus on määre, josta hahmon koko olemassaolo on kiinni. Hahmo pyytää katsojia jäämään – ei suoraan, eikä sanoin – vaan toimintansa jatkuvuudella.

Vierailuesitys on hämmentävän vahva ilmaus suomalaiselle esityskentälle, jota modernistiset liike- ja toimintakäsitykset hallitsevat ja säätelevät edelleen. Samaan aikaan se herättää vastenmielisyyttä kapitalistista työtodellisuutta kohtaan. Se saa toiminnallisen haluttomuuden tuntumaan paljon nautinnollisemmalta kuin itsetuhoisen työetiikan. Tällä tavoin ANECKXANDER lunastaa lupauksen omasta tragediastaan: se antaa työn tuhota oman olemuksensa – se uhraa itsensä, jotta me ymmärtäisimme nähdä, ettei meidän tarvitse.

Niko Hallikainen

Kuva: Bart Grietens