– NOBLE SAVAGEn perinnöstä
Okulaarissa tanssikriitikko Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.
Kuva: Sanna Käsmä
I
Sonya Lindforsin koreografia NOBLE SAVAGE on poikkeuksellinen historiallinen avaus: mustan taiteilijan mustille esiintyjille tekemä teos, joka asuttaa valkoisen instituution ja tekee sen näyttämöllä valkoisuudesta toisen. NOBLE SAVAGE on luonut tänä vuonna kokonaan uuden diskurssin Suomeen ja muuttanut kulttuuritilan kehityssuuntaa. Mustuudesta käydään nyt asianmukaista keskustelua Suomessa ensimmäistä kertaa. Näissä keskusteluissa koreografi Lindfors on pitänyt fokuksen poikkeuksellisen tiukasti toiseudessa, mikä on osoittanut valkoisuuden luontaisen tarpeen hakeutua takaisin keskiöön myös mustuudesta puhuttaessa. Tämän vuoksi NOBLE SAVAGEsta kirjoittaminen on vaatinut äärimmäistä tarkkuutta. NOBLE SAVAGE ei enää palaudu yksinkertaisesti näyttämöteoksen muotoon, vaan kaikki sen ympärillä käyty keskustelu on osa teosta. NOBLE SAVAGE on kulttuurinen jakso.
Kuluneen kevään aikana NOBLE SAVAGEn yhteyteen on kasaantunut useita laaja-alaisia avauksia kuten #StopHatredNow-tapahtumaviikko ja Lindforsin toimittama TOISEUS 101 -nettipamfletti. Nämä ja lukuisat muut kumoukselliset toiseuskeskustelut ovat kiertäneet NOBLE SAVAGEn tapauksen ympärillä. Teos on lähdöiltään poliittinen ele, joka on laajentunut tanssinäyttämöltä yhteiskuntaan. Koreografi Lindfors on esiintynyt useilla näkyvillä alustoilla Voima-lehden kansijutusta kiihkeisiin radiodebatteihin. Näillä puheenvuoroilla Lindfors on jatkanut teoksensa missiota keskeyttää valkoisuuden historiallinen flow. Uutta tässä diskurssissa on mustuuden keskeisyyden säilyttäminen: kuinka mustuus itse määrittää yhteisen tapamme puhua mustuudesta?
Näissä keskusteluavauksissa merkillistä on se, etteivät ne missään vaiheessa ole tuntuneet NOBLE SAVAGEn oheismarkkinoinnilta vaan asettuvat orgaaniseksi osaksi Lindforsin koreografista praktiikkaa – rakenteiden horjuttamisen strategioita. Tanssiteoksesta tulee näin eräänlainen diskursiivinen kone, jonka tehtävä on nykyajallinen päällekirjoitus. Se tekee historiaa toisin ja luo toisten historiaa. Tämä on käänteentekevä tapa käsittää koreografia. Taideteoksella on kunnianhimoiset poliittiset linjaukset, joiden päämäärät se kartoittaa selkeästi näyttämöinstituutionsa sisä- ja ulkopuolelle. Tänä keväänä NOBLE SAVAGE on ollut kaikkialla, ja hyvin poikkeuksellisesti Lindfors on estänyt fokuksen lipsumisen täysin takaisin valkoiseen hegemoniaan.
NOBLE SAVAGEsta käytävän keskustelun keskiössä on ollut paitsi mustuuden kokemus myös valkoisuuden hallitsemat alueet, joilla valkoinen on sokea itsestään selvälle vallalleen. Suomalaiset näyttämöt ovat ehdottomasti tällainen alue, jossa valtaa pitää yllä rakenteellinen valkoisuuden historia. Lindfors astuu koreografisella työllään valkoiseen instituutioon ja pyrkii herättämään valkoiset kokijat omaan etuoikeutettuun ja rodullistettuun valkoisuuteensa. Hän tekee näkyväksi, miten valkoisuus ja mustuus määrittyvät suhteessa toisiinsa. Suomalaisittain käänteentekevää on myös se ylirajaisuus, jolla teoksen tekemät huomiot mustasta näyttämöstä laajenevat jatkuvasti käsittelemään mustuutta laaja-alaisesti suomalaisessa kulttuuritilassa. Valkoisuuden hegemonia virtaa ennen kaikkea muuallakin kuin näyttämöllä.
II
NOBLE SAVAGEssa Lindforsin koreografinen praktiikka on monimutkaistunut huomattavasti vuoden 2013 NOIR?in. Työryhmä oli tuolloin huomattavan käänteentekevä: neljä mustaa tanssijaa ilman valkoisen tekijyyden ohjeistusta. Ennenkuulumatonta Suomessa ja juuri siksi myös esityksenä tunnustelevampaa. NOIR?issa esiintyjät kertoivat vuorollaan oman elämäntarinansa haluamatta uhriutua, mikä on edelleen todella poliittista. Nyt, kun esityskieli on vaihdettu NOIR?in suomesta NOBLE SAVAGEn englantiin, näyttämö laajenee ja asettuu mustuuden globaaliin filosofiseen kenttään. Teoreettiselta viitekehykseltään esitys on hurjasti kriittisempi kuin mihin suomalaisella tanssikentällä ollaan totuttu.
Muutoksellista NOBLE SAVAGEssa on taiteellisen praktiikan suhde valkoisuuteen – siihen normatiiviseen katsojuuden kuvitelmaan, joka asuttaa kaikkia kotimaisia näyttämöitä. NOBLE SAVAGE tekee näyttämöllä valkoisuudesta toisen. Esiintyjät paitsi uskaltavat myös osaavat kääntää valkoiselle katsomolle selän jättämättä katsojaansa täysin yksin. Samalla NOBLE SAVAGE puhuu valkoisille katseille paljon suoremmin ja ennen muuta luottamuksella: uskomalla, että valkoisuus kestää suoran puheen. Se on osa raikkaan sosiaalisen koreografian muotoa. Asiat tehdään omalla tavalla niin näyttämöllä kuin rakenteissa.
NOBLE SAVAGE kaappaa eri viestintäkeinotomaehtoisen kommunikointinsa käyttöön. Lindforsin ’itsensä keskittämispraktiikka’ (recentralizing) näkyy teoksen tuotannossa, tiedotuksessa ja siitä käytävässä keskustelussa. Tämä kaikki edellyttää mustuudelta valtavasti töitä päämääriensä eteen. Lindfors on puhunut avoimesti haasteesta, miten olla mustana taiteentekijänä olematta valkoisen instituution multikulttuurinen checkbox. Miten tästä on edes selvitty NOBLE SAVAGEn lopputulemaan, tuntuu mahdottomalta huolimatta siitä, että siinä on näyttävästi onnistuttu.
Näyttämöteoksen strategiat valkoisuuden horjuttamisessa ovat suurieleisiä ja monimutkaisia. Pannuhallin tila asutetaan käyttämällä se lattiasta kattoon ennennäkemättömän monipuolisesti. Samalla se kommunikoi huomaamattomastikin valkoisuuden valtaa kritisoiden. Eräässä välikohtauksessa työryhmän valkoiset teknikot jäävät keskenään lavalle näyttävään tekniseen vaihtoon, jossa valtava valkokangas hinataan seuraavan kohtauksen katoksi. Tässä mustuus tietoisesti antaa valkoisuudelle sen klassisen tilan loistaa aherruksellaan, kun todellisuudessa mustuus on vastuussa teoksen todellisista ponnisteluista.
Samalla näihin teoksen valkoisiin pisteisiin on helppo upota valkoisena katsojana. En muista, milloin kotimaisen nykytanssin historiassa oltaisiin viimeksi nähty näin monimuotoisista esiintyjätaustoista muodostuvaa ensemblea. Onkin todella merkillistä, ettei yksikään esityksestä kirjoittanut kriitikko huomioinut, miten eritaustaisia liikkujoita teoksen esiintyjät ovat. Mustuus tuntuu näin ollen olevan valkoisuuden näyttämöllä kinesteettinen este. Tai tarkemmin ilmaistuna: mustuuden tiellä on kinesteettinen este, joka ei ole mustuuden vaan valkoisuuden ominaisuus. NOBLE SAVAGE rikkoo tätä estettä, muttei lopullisesti, eikä vastuu olekaan yksin sen vaan myös katsojien.
III
Niinpä NOBLE SAVAGEn vaikutussuhde katsojiin ja eritoten kriitikoihin (valtakatsojiin) on oleellinen. Kritiikki heijastaa laajemmin, millaista poliittista ajatusten ja tunteiden laatua mustuus aiheuttaa valkoisuudessa. Lindfors esimerkiksi kirjoitti vastineen HBL:n Tove Djupsjöbackan arviolle huomauttaen, miten ongelmallista valkoisen kriitikon on kirjoittaa mustasta näyttämöstä. Tällainen valta-asetelma vesittää itsensä keskittämisen politiikkaa: huomio palaa yksittäisen kokemusäänen myötä jälleen mustuudesta valkoisuuteen. Yllättävää ja harmillista NOBLE SAVAGEn vastaanotossa onkin se, että sen kompleksisesta ja haastavasta sisällöstä huolimatta siitä on todistetusti mahdollista tulkita irti valkoisuuden huojennus.
NOBLE SAVAGEsta kirjoitetut kritiikit ovat todistaneet, että valkoisen katsojan on helppo tulla katsomoon ratkaisemaan koko rodullistamisen poliittinen epäsuhdanne mielessään. Valkoinen kokemus on kulttuurisesti perusluonteeltaan naiivi, koska valkoisuus on normatiivista eli konsensuskeskeistä. Valkoisuus pyrkii välittömästi lopputulemaan, jossa koko problemaattinen aihe tultiin loppuunkäsitelleeksi valkoisuutta tyydyttävällä tavalla eli ilman todellista muutosta. Toisaalta kritiikit todistavat teatterikatsomon olevan valkoisuuden valta-asema, mikä taas osoittaa NOBLE SAVAGEn poliittisen strategian entistä tarpeellisemmaksi.
Helsingin Sanomien tanssikriitikko Jussi Tossavainen kirjoitti NOBLE SAVAGEn arviossaan: “Sen tanssijat ovat mustia ja valkoisia. Mutta mikään ei ole mustavalkoista.” Äärimmäisen kertovan tästä nokkelasta sanakääntelystä tekee se, että vuonna 2014 HS:n tanssikriitikko Hannele Jyrkkä käytti tismalleen samaa ilmaisua arvioidessaan Dana Michelin Yellow Towelin – toisen mustuutta käsittelevän koreografian. Sisällöltään tämä leikillinen nokkeluus ei tarkoita kummassakaan yhteydessä mitään. Tosiasiassa siitä huokuu halu taputella ja arkistoida kaikki tämä rodullistamisen problematiikka yhdellä sanaleikillä, joka antaa heikon vaikutelman, että valkoisuus ymmärtää ja vieläpä näin helposti.
Valkoisuuden vallankäyttö esiintyy näkyvästi myös, kun Tossavainen nostaa teosarviossaan esiin vain työryhmän valkoiset tekijät – myöskin ne, jotka eivät ole näkyviä näyttämöllä. Valkoisuuden luonto paljastuu selvästi tässä kriitikon kokemuksessa; miten valkoinen etsii hätäisesti itseään mustuuden hallitsemassa tilassa. Huolimatta siitä, että valkoisuudella ei todellisuudessa ole tietenkään mitään hätää. Se on edelleenkin valtaapitävä osapuoli. NOBLE SAVAGE on käänteentekevä, mutta se ei kertaheitolla muuta kotimaista tanssikenttää.
Teoksesta kirjoitetut kritiikit kuitenkin heijastavat valkoisuuden halua nopeisiin ratkaisuihin, joissa valkoisuus vapautuu helpoimmin vastuusta. Vaikka teos ja sen synnyttämä keskustelu horjuttavatkin valkoisuuden keskeisyyttä ensisijaisesti Zodiakin kaltaisessa taideinstituutiossa, jäävät tulevaisuuden etenemismahdollisuudet lähinnä edelleen mustien tekijöiden käsiin. Mutta NOBLE SAVAGEn ansiosta huomio palautuu kentän portinvartijoihin kuten kriitikoihin – ja vartijoista kenties problemaattisimpaan: koulutusinstituutioon, joka päättää kentälle työllistyvät taiteilijat ja joka on valkoinen.
Tulokulmasta huolimatta NOBLE SAVAGE eskaloituu viimeiseen kohtaukseensa, jossa esiintyjät ovat omalla näyttämöllään. He ovat päässeet teoksen strategioilla tilanteeseen, jossa he ovat kehoja nykytanssinäyttämöllä ilman samaa valkoisuuden lukuehdotusta, joka heihin alkukohtauksessa kohdistuu. Hetkeksi NOBLE SAVAGE onnistuu kaappaamaan valkoisen instituution sisäisen näyttämön omakseen. Teoksen maailma on onnistunut poikkeuksellisen voimakkaasti paljastamaan valtarakenteita ja valtaapitäviä agendoja. Näyttämö käytetään poliittisesti juuri niin kuin itse halutaan – sen ajan, kun se käytössä on. Mutta mitä sen jälkeen?
IV
Työstäessäni tätä tekstiä olin eräänä iltana kuulemassa André Lepeckin luentoa Sophiensaelessa siitä, mitä nykytanssissa tapahtuu tällä hetkellä ja seuraavaksi. Lepecki on rakastettu valkoinen tanssiteoreetikko, joka luennossaan jakoi nykytanssin viimeiset vuosikymmenet karkeasti trendeihin; 90-luvulla trendikkäintä oli stillness, 00-luvulla objektit ja nykyvuosikymmenellä tanssit pimeässä. Valkoisen miehen on näin helppo sylkeä historiaa ilmoille. Hän luo Zeitgeistia yksinkertaisesti puhumalla sitä kulttuuritilaan, koska tila on alati hänen määräämisoikeutensa alainen.
Nämä tanssit pimeässä ovat Lepeckin luennon keskeisin aihe eivätkä viittaa yksinkertaisesti esiintyjän katoamiseen hämärän näyttämön peittoon vaan käsittävät myös mustuuden. Lepeckin teoreettinen viitekehys sisältää myös mustuuden käsitteen lisäksi orjuuden historian: kynttilälait, joilla mustat valtuutettiin kulkemaan pimeän tullen kynttilät mukanaan valaistuna. Lepecki käyttää yhtenä päälähteistään Fred Motenia, kriittisen mustuuden teoreetikkoa. Tämä poikkitieteellisen lainaamisen tyyli on erityisen kyseenalainen mustuuden kohdalla. Jos mustuus on polttavin aikalaisaihe nykytanssissa, miksi Sophiensaelessa puhuu Lepecki eikä Moten tai kuka tahansa, joka tietää mustuudesta?
Tämä on nimenomaan se globaalin suuri valkoinen flow, jonka NOBLE SAVAGE haluaa keskeyttää. Kun Lindfors siis kirjoittaa HBL-vastakritiikissään, ettei valkoinen kriitikko voi ymmärtää mustaa näyttämöä, tulkitsen sen merkitsevän, että tällaisessa tilanteessa valkoinen ymmärrys on ristiriidassa mustuuden poliittisen ontologian kanssa. Valkoisen ymmärrys ei ole oleellista, ei tarpeellista, päinvastoin sen läsnäolo on kyseenalaista. Samoilla perusteilla kyseenalaista on koko tämä kirjoitukseni, jossa tulkkaan mustien taiteilijoiden työtä omalla valkoisella äänelläni.
Valkoisen katsojan on helppo tulkita kaikki NOBLE SAVAGEn ehdotukset ratkaisuiksi. Näin valkoinen subjekti astuu takaisin mustuuden valtaamaan näyttämökuvaan, sen keskipisteeseen, määrittämään jälleen koko kuvaa. Näin NOBLE SAVAGEn strategisesti kohoava vapauspyrkimys mitätöityy. Mustuuden puhdas representaatio kahlitaan uudelleen valkoisuuden historialliselle flow’lle. NOBLE SAVAGEn ja kaiken mustuuden katsominen edellyttää valkoiselta katseelta ymmärrystä, etteivät musta ja valkoinen kohtaa toistaiseksi tasavertaisina. Täytyy hyväksyä se, että NOBLE SAVAGE kääntää valkoiselle katseelle selkänsä, eikä se ole lopullinen vastaus. Mitään valmiina tarjoiltua helpotusta ei ole, kaikki on kaoottista heterotopiaa.
Parhaimmillaan Lindforsin praktiikka kasvattaa kokijaansa ymmärtämään, ettei instituution tai vallan horjuttaminen ole hellävaraista ja viihdyttävää kritisointia, jonka avulla päästään hiljalleen astetta terveempään konsensukseen. Se on päin kaoottista keskeneräisyyden tunnetta ajamista – yhä uudelleen, koska valkoisuuden hegemonia ohjaa tilan aina uudelleen kotiinsa konsensuksen piiriin. Lindforsin kausi Zodiakin house-koreografina käynnistyy ensi vuonna, mikä tarkoittaa tämän tärkeän diskurssin jatkumista, jatkuvaa syvenemistä ja laajenemista. Silloin myös tämän valkoisen tekstin sijalla tai edes kohinan seassa saisi olla toinen ääni.
Niko Hallikainen