Okulaari-teksteissä Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.
Kuva: Uupi Tirronen
Ninu Lindforsin ja Carl Knifin tuplailta käsittää kaksi teosta, joissa koreografit luovat teoksensa henkilökohtaisuuden kysymyksestä. Lindfors työstää tekijyyttään liikemateriaalin omakohtaisuuden kautta, kun Knif taas lähestyy teosmuotona teatterillisen autofiktion nykyehtoja.
Lindforsin soolossa henkilökohtaisuus merkitsee persoonallisia valintoja tanssijan työssä. Come Undone on pitkään ja ansioituneesti tanssijana työskennelleen Lindforsin ensimmäinen oma koreografia. Omassa ohjauksessaan Lindforsin tanssi lähestyy viipyilevästi. Liike odotuttaa itseään ja vääristää ruumista. Se on maltillisesti voimistuva kiusaus, jonka osatekijät ruumiista valoon ja ääneen vangitsevat vuoroin toisiaan.
Teoksen keskiössä on Lindforsin fysiikka, joka on voimakas. Hänen ruumiinsa on monumentaalinen; katse rauhoittuu sen työskentelyn äärellä, koska ote liikkeeseen on niin varma. Samalla Lindforsin työssä on jotain yllättävää. Se ei aivan yksinkertaisesti ole vain modernistista liikekäsitystä, joka hyvin harkitusti estetisoitu.
Lindfors esittää ruumiinsa ohjaavan valoa ja ääntä niin sulavasti, että näyttämö välittyy maagisena tilana, jossa ruumiilla on psykokineettinen ylivalta. Samalla ilmaisu on dynaamisuudestaan huolimatta rauhallista. Keho asettautuu varjoisiin rajoihin ja hakeutuu toistuvasti kiehtovaan tilalliseen epäsuhteeseen. Teos tiedostaa oman tilansa ja tunnustaa omat rajansa elegantisti.
Kuva: Yoshi Omori
Knifin duetto The emotional life of a dog / what my father said taas kuvaa miestekijän henkilökohtaista isäsuhdetta. Tätä kertomusta ja sen tuottamaa oireilua kuulemme parhaillaan taiteessa paljon. Vanhemman auktoriteetin vastustaminen ja sille uhoilu jatkuu koko elämän, se loikkaa hautojenkin yli eikä jätä rauhaan. Miten traumaattista onkaan syntyä tähän maailmaan, juuri omien vanhempiensa talutushihnaan.
Teos koostuu tekstiosuuksista ja tanssillisista tunneavauksista, Knifin edellisen teoksen REDin jäljissä. Samaa teoksille on myös tunnustuksellisuus, mutta Emotional life of a dogin kohdalla kysymys henkilökohtaisesta on problemaattisempi kuin REDissä, joka käsitteli tekijänsä seksuaalisuutta. Nyt pöydällä on perhesuhde, aidosti oleva henkilö, jolla ei ole näyttämöllä omaa ääntä puolustautua taiteelta.
Tuplaillan teokset muodostavat todella jännitteisen ja riitaisankin parin. Teokset eroavat tunnustuksina aidosti ja personaallisesti muodoiltaan ja estetiikoiltaan. Lindforsin soolo lähtee henkilökohtaisuudesta ja tanssin tarpeesta ja halusta estetisoitua mielenä ja identiteettinä. Kun Knif taas kamppailee samojen kysymysten kanssa, mutta suhteessa ulkoiseen maailmaan, toisiin henkilöihin, joiden tahdottomuus tulla näyttämöllistetyksi myös näyttämöllistetään.
Knifin teos pyrkii ottamaan vanhemman aseman huomioon kuvaamalla, kuinka teoksen toinen ääni puhuttelee mielessään lastaan. Samoin kiinnostava ja autofiktiivisiin kertomuksiin kaivattu näkökulma syntyy, kun teoksen loppu avaa isähahmon äänelle mahdollisuuden, joka tosin jää toteutumatta. Samalla ele tunnustaa teoksen keskeneräisyyden ja taiteen heikot mahdollisuudet sovittaa vaikean lähisuhteen problematiikkaa.
Knifin teoksessa tanssiosuudet keventävät, koska niissä todella näkyy itse tanssin hienovarainen suhde autofiktiivisyyden kysymykseen. Liikkeellisessä ilmaisussa esiintyjän syvimmät ajatukset verhoutuvat ohuesti ruumiiseen. Tanssissa ilmaisu tuntuu kiinnostavasti suojaavan tekijäänsä, kun taas teatterillisemmat puheosuudet tuntuvat tunnustavan hyökkäävämmin. Tanssi paljastaa, mutta hauraasti tai haurautta kunnioittamalla.
Niko Hallikainen