Okulaari-teksteissä Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.

Licking Things. Kuva | Photo: Uupi Tirronen
Kuva: Uupi Tirronen

Runolliseksi tutkielmaksi itsensä nimeävä Licking Things on kuvien muodostumisen runoutta. Koreografi Sari Palmgrenin esitys on kuolemista käsittelevä kuvallisten fragmenttien sarja, jonka vaihtuvista kohtauksista ja palikoista kukin katsoja muodostaa oman lukusuhteen kuolemaan. Teosrakenne on ilmava ja tekee ehdotuksia kuolemasta ruumiiden kautta. Ruumiiden lisäksi merkittävä rooli on musiikilla, joka saa paikoin näyttämön kokonaisvaltaisesti omaan käyttöönsä, kun tila hiljenee kuulemaan laulua sysipimeyteen.

Hahmot ilmestyvät varjoista. Vaihtuvuudet hahmojen dynamiikkojen välillä tapahtuvat silmänräpäyksissä, jotka on tavoitettu musiikin ja valojen leikkauksilla, joissa koko näyttämö toistuvasti tempautuu uusien impulssien mukaan. Teoksen kulun äkillistä horjahtelua noudattavat myös tanssivat ruumiit, jotka suorittavat sykähdyksellistä koreografiaa. Teoksella on dramaturgisesti vahva rakenne, joka välittyy kuoleman teemasta käsin uskona elämän itseohjautuvuuteen.

Näyttämölliset kuolemaviitteet ovat tyylitellyn kavennettuja. Lattialla on multaa, joka on hiertynyt kehoihin kiinni, muttei tämäkään teetä ensisijaisesti symbolista suhdetta kuolemaan vaan kuvallisen kerronnan inhimillisyydelle. Lattialla möyritään järjestelmällisesti kuin luonnon matoina, jotka nielevät esityksen ruumista kadoksiin. Teos kertoo elossa olevan kamppailusta järkeistää elämälle kertomus, kun sitä varjostaa ehdoton suhde elämän lopulliseen päättymiseen.

Äänisuunnittelultaan teos on kiinnostava ja hienotunteinen, koska se ei nöyrry kuoleman melodraamalle. Musiikkia kannattelee kaiho, varmaankin jousien tuottamana, mutta samalla ääntä varjostaa teknon kyynisyys. Koleat biitit muistuttavat elämään joutumisen armottomuudesta. Äänisuunnittelu ei tällöin ole vain yksi tukipilari näyttämö vaan sen ilmaisukeinoista muodostuu suuri vastavoima ja liuta hahmoja kuolemisen prosessissa.

Useissa Licking Thingsin kohtauskuvissa taistellaan kuolemaa vastaan. Sitä kohti huudetaan täyttä kurkkua kuorossa, haetaan vastarintaa kuolemalle – ruumiit järjestäytyvät joukkona elämän suojamuuriksi. Osin kuolemalle myös antaudutaan figuurien välisinä viettelevinä kohtaamisina, jolloin tanssijoiden kehot leikkivät yli-inhimillisiä rooleja olemisen ja katoavaisuuden kaksintaisteluissa. Ruumiista tulee hetkellisesti elämän ja kuoleman rauhansopimus. Se löytää itsensä levossa ja perääntyy maailmasta hitaasti, kuin tanssien.

Niko Hallikainen