Okulaari-teksteissä Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.
Kuva: Elina Brotherus
Vera Nevanlinnan ja Ervi Sirénin yhteistyöksi syntynyt å ä ö -teos on monien tekijyyksien neuvottelu tanssin näyttämöstä yhteisenä kohtaamispaikkana, missä koreografit, tanssijat ja työryhmän suunnittelijat sovittautuvat yhteisesti tuotettavaksi esitykseksi. Teoksen puvustus ja muut esteettiset elementit antavat etulinjassa välittömän vaikutelman jostain tavoitellusta, yhteisesti löydettävän eheyden saavuttamisesta.
å ä ö muistuttaa kehollisesti ja visuaalisesti virittämisen toimintaa, määränpään selvittämistä ja sopimista liikkeessä ollessa. Teos nykii tanssille yhtenäistä muotoa. Kehot ja näyttämö asentavat itseään yhteiseen kompositioon. Esitys muistuttaa mikroskooppisten partikkelien hallitsemattomalta näyttävää, mutta yhtenäisen tarkoituksen, organismin koossa pitävää liikehdintää.
Esitystila on suunniteltu poikkeuksellisesti siten, että katsomo on asemoitu kääntymään viistosti oikealle, jolloin katsojan pää kääntyilee tanssin liikkumisen mukana frontaalista kohtisuorasta asennosta vasempaan olkapäähän. Tilasuunnittelu asettaa esityksen tapahtumaan tälle 90 kulman asteen sisälle, katseen kehollisesti rajatulle alueelle, jonka sisällä esiintyminen tanssittaa katsovaa päätä.
Samalla tämä vasenpuoleisesti keskittyvä kääntyily tuottaa katsojalle tunteen omasta kehosta kinesteettisen aistihavainnon vastaanottimena ja alueena. å ä ö paitsi keinuttaa katsetta, se myös tuottaa kehosta aistimuksen kahtia jakautuneena, toispuoleisena, puoliksi halvaantuneena kappaleena. Halvauksellisuus toistuu myös tanssijoiden liikemateriaalissa kasvojen kohtauksellisena nykimisenä ja raajojen spasminomaisina naputuksina, jotka tekevät hermoston erityisen näkyväksi.
Teoksen kliimaksi on äänen ja valon tilallisen purkauman avaama kohtaus, jossa tanssijat rupeavat änkyttämään ääneen yksittäisiä kirjaimia tai tavuja. Puheileva ääni ja fyysinen liike syttyvät vuoropuheluun keskenään yksittäisissä ruumiissa, joista muodostuva kokoonpano näyttämöllä hahmottuu yksittäiseksi ryhmäksi, tietoisen hiotuksi dynamiikaksi, vihjeeksi teoksen tarkoituksesta.
Teoksen nimi viittaa aakkosten loppuun, jonkin perustavanlaatuisen päätepisteisiin – kielen ja puhekyvyn rajallisuuksiin, joiden toisella puolella on tanssia ja muita visuaalisia, sanoittamattomia ilmestyksiä. Esitys tuntuu konkreettisesti mahdottomuutena kääntää tanssiteosta verbaaliseen muotoon. Samalla se näyttää, miten ryhmittymä eri muotoisia ilmaisuja virittäytyvät yhteiseen ääneen. å ä ö on yhteisen kielen haaveen lopputulema.
Niko Hallikainen
Tämä kirjoitus on viimeinen teksti Okulaari-sarjassa.