Okulaarissa tanssikriitikko Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.
Kuva: Timo Wright
Angel on Elina Pirisen koreografia, jossa monet muodot puhuvat herkkyydestä keskenään. Teos laukaistaan käyntiin herkkyyden politisoituvasta kysymyksestä, jonka rinnalla kulkee enkelin hahmo. Enkeli on taivaallisen ja inhimillisen välitila. Se on myös yhteiskuntaluokittunut suojakaste niille, joilla on varaa uskoa. Enkeleitä ei riitä kaikille. Enkelin voi silti aistia demokraattiseksi – viimeistään kuolemanenkelin suudelmassa, joka järsii jokaiseen kehoon reiän, josta elämä kohoaa vuotona karkuun. Enkeli avaa monet ikkunat herkkyyteen: herkkyyden kulttuuriset, hengelliset, henkilökohtaiset ja poliittiset maisemat. Pirisen tanssima enkelihahmo johtaa katsojan teokseen, joka paljastaa herkkyyden politisoitumisen ajassamme.
Näyttämöllä on Pirisen tanssin lisäksi useampi taiteilija ja muoto. Teos painottelee valtaosin renessanssimusiikkiin erikoistuneen lauluyhtye Lumen Valon ja Pirisen välinen kommunikoinnin välillä. Angel leikkii tällä vanhan musiikin ja uuden tanssin suhteella sekavoittamalla taidekäsitysten hierarkisia jakoja. Angel kurottautuu ilmaisutavoissaan samanaikaisesti transsendenssin taivaallisiin yläluokkiin ja syvälle ihmismielen luokattomiin mutiin. Lumen Valo asettaa viitekehyksen porvarillisen korkeakulttuurin historialle, jota enkelin hahmo kuljettaa tanssillaan oudon mullistaviin suuntiin.
Pirisen enkeli piehtaroi törkyisesti maassa, psyyken sisäisessä kuralätäkössä. Pirinen tanssii liikkeellistä mikrotason praktiikkaa, jossa hän hivuttautuu syvälle mielen luissa. Hän kaivautuu tanssissaan kehonsa psyykkisille pohjatasoille, joihin ympäristön värähtely tuntuu. Hän ilmentää mielen syvimpiä herkkyysasteita, joiden lopullinen saavuttaminen on kaunis mahdottomuus. Enkelin tanssissa on jotain selittämättömän epäkorrektia ja kielletyn hauskaa. Angelin herkkyys on tottelemattomuutta. Sen kahdensuuntaisuus yliluonnollisen hienojen havaintojen ja banaalin huumorin välillä on kumouksellista. Se repii taivaan taivaalta.
Lumen Valon laulyhtye seisoo majesteettisesti näyttämöllä. Herkistymisen teeman mukaisesti musiikilla on valtavasti koreografista tilaa. Angel on yhtä paljon laulukonsertti, valoilmiö ja tekstuaalista työtä kuin rikottu soolo tai harpisti Salla Hakkolan hetki. Se on kokonaisvaltainen, sisältöjensä kaikkeudesta kohoava tilanne. Tässä poikkeuksellisessa koreografisessa ajattelussa eri taiteet puhuvat yhtä outoa praktiikkaa keskenään, kukin omalla äänellään, yhteen huuruiseen sointiin. Työ on useiden esiintyjyyksien avaruus, josta se ei äkkiseltään palaudu enää yhteenkään yksittäismuotoon. Angel on kirkkaan sisällön teos.
Lauluyhtye kiertyy tilassa yleisöä kohti, yhteisen tyhjyyden ympärille. Tämä tyhjäksi jäävä keskiö on paikkana ylevyyden ja alemmuuden kohtaamishetki. Teoksen harpisti käväisee tässä tilassa soittamassa soolohetkensä, jonka aikana Pirisen enkeli fiilistelee vinosti piilossa korkaten kaljan. Enkelin hahmo välttelee soloistin tilaa yllättäen kaukaa ja mieluummin sekoilee tilassa mielensä syvyyksiä seuraten. Enkeli ikään kuin kieltäytyy koreografisesti ottamasta soolon paikkaa teoksessa. Teos on pimeästä hivuttautuva käsi, jonka viennissä on täysin arvaamaton, hullun mutkitteleva kulku.
Sitten enkeli painii Jakobin kanssa. Pirinen hiipparoi kuristamaan yhtä laulajista. Se on tämän teoksen enkelin kosketus; ei johdattava vaan itselleen ja elämänsä mielettömyydelle antautuva. Sen ote on hairahdus, jonka kautta avautuu paluuton herkkyyteen vaipumisen tila. Näyttämö verhoutuu kaikkeen, mikä jää sen ulkopuolelle. Verhojen seasta tilaan valuu yhä uusia intuitiivisia ehdotuksia. Kaikki Angelin hahmot, kaikki taide, katoilee varjoihin ja ilmestyy takaisin valoon. Pimeys niin sylkee kuin imee elämää.
Enkelin luokattomuus alkaa resonoida laulussa. Lauluyhtye ei ole klassisesti yhteisen moraalin ääni vaan rikkinäisen totuudellisuuden esiin houkutteleva komponentti. Lumen Valo ryyppää siniset enkelinsä ja paiskaa lasit maahan, jota pitkin leviävistä sirpaleista kohoaa pieni paniikki. Ylhäisen ja alhaisen kategoriseen jakoon ei voi enää luottaa. Taivas soi allamme. Näin tavoittuu psyyken jäsentymättömyys, mielen kaaos, joka purkaa hierarkiat Angelin näyttämöllä. Teoksen lopullinen enkeli ei ole hahmo vaan temaattinen ihmisyys, joka tilaan tehdään yhdessä. Jumalaisen rähmäinen ihmisyys, joka liikkuu niin transsendentaaleissa yläilmatiloissa kuin psyyken kellarikomeroissa.
Angelin piirtäessä herkkyyden ajattomuuden kuvaa näyttämölle piirtyy Angelista maailmaan hulluuden ihanuuden ajattomuus. Angel houkuttelee esiin mielipuolisuuden entisaikaisen ihanteen ennen herkkyyden kliinistä diagnostiikkaa, kun mielen oikut saivat vielä näkyä ihanteellisesti iholla. Angelin herkkyys on poliittista, koska luova herkkyys on nykyajassa poliittisesti epäkorrektia. Jossain yläilman ja alamaailman välimaastossa ihmisen epätäydellisyyden kuva täydentyy. Valmiudessaan on se on kuva, joka soi alttiisti.
Angelin katsominen muuttaa sen kaltaiseksi. Angel on lähellä puhdasta autismia, säikäyttävän sisällä. Angel on ajan sairastuttamien laulu, laulujen laulu. Angel on maasta taivaaseen lähetetty viha, tyynystä kasvoille irronnut höyhen, höyhen avaruussukkulassa. Angel on ensin pyhäinhäväistys, sitten uusi pyhyys, Angel on kirkkaasti häiriintyneen taivaan sanojen saatti. Angel on pyyteetön nyrkki. Angel on ihmeparantuminen. Angel on hävyttömyys ja haluista palavin ja sanojen tarpeen loppu.
Ihmisen psyyke on Angelin laulun akustiikka. Angelissa on jotain kosmista, ei tilallisesti ääretöntä, vaan sen yliluonnollisuus on yhden merkittömän pienen mikrokosmoksen ääretöntä kiinnostavuutta. Taivas putoaa, alhaalta ylös, syvältä sisäkautta oikaisten. Kohti mielen viemäreiden virtaa, jonka intuitiivinen tihku valuu sylkenä huulien välistä rinnuksille. Jokainen näyttämön olevainen ryhtyy riisuutumaan, maailma paljastautuu hiljaa. Sormet napittavat rintaa auki, ja avonaisena sen kammiosta kajahtaa täysi maailmanjärjestys, uusi epätäysi pimeys.
Niko Hallikainen