Okulaarissa tanssikriitikko Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.
Joskus tanssin kielellistäminen sanoiksi tuntuu väkinäiseltä ja sen välttämättömyys kyseenalaiselta. Joskus katsojana kohtaa esityksen tai esityksiä, jotka haluaisi ymmärryksen tasolla rauhoittaa lauserakenteiden ulottumattomiin. Maija Hirvasen kahden duettoteoksen ilta Epic Failing koostuu koreografioista, jotka eivät suoranaisesti käänny sanalliselle selkokielelle. Niiden tuottamat nautinnot elävät inhimillisen ymmärryksen tuolla puolen: esitystilanteessa, jossa käy jotain ymmärrystäkin inhimillisempää.
Tuplaillalla Hirvanen päättää house-koreografikautensa Zodiakissa nousemalla itse näyttämölle ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen ja kahteen otteeseen. Ensimmäisessä duetossa on kolme esiintyjää. Maija Karhusen kinesteettisesti kiehtova ja erityisen siro keho. Hanna Ahdin androgyyni ja lasta kantava keho. Ja Hirvasen keho, joka ei ole normatiivinen keskitie näiden välissä, vaan yhtä erityiseksi valottuva.
Käsiohjelmassa koreografi kutsuu Epic Failingin käsitettä työskentelyn mahdollistajaksi, pikemminkin kuin suoraksi tematiikaksi. Illan ensimmäinen duetto viittaa lähtökohdiltaan suoraan epäonnistumiseen. After You’ksi nimetty teos esittää kaikki esiintyjien kehoissa asuvat eeppiset kertomukset minimalistisella teoskielellä. Maijat antavat toisilleen suudelman, jossa he hengittävät ilmaa vuorotellen toistensa keuhkoihin. He toistavat tuntemattomia ja silti ikiaikaisia myyttisiä kertomuksia kehojensa kuvilla.
Karhusella on täysin omalakinen komiikan ajastin. Hän on ihastuttava ja lämmin esiintyjä, joka herättää naurua jopa kauhoessaan Hirvasen imaginääristä oksennusta yleisöä kohti. Teoksen äänitehosteet ovat raa’an kotikutoisia kuin YouTuben epäonnistumiskollaaseissa. Esitysilta on ennen kaikkea hauska ja mielenkiintoinen prosessoitava, koska se aukeaa välittömästi naurussa, mutta piiloutuu täydelliseltä merkityksenannolta. Sillä on kevyt luonne, mutta juuret syvällä alitajuisessa.
Illan toisessa Creatures From The Dark –duetossa esiintyjät Pasi Mäkelä ja Hirvanen tuovat sisimmästään materiaalin näyttämölle. He vaeltavat tummasta tekotukasta tehdyissä puvuissa näyttämöllä kuin luonnon varjoihin soluttautuneet shamaanit. Esityksessä liikutaan ihmismielen pimeissä kerrostumissa. Siksi on kiinnostavaa, miten Creatures From The Dark taas muuttuu syvemmissä vesissä niin hupaisaksi.
Karvapeitteiset hahmot rakentavat näyttämöllä jotain pitkistä lankunpätkistä. Heidän rakennelmansa ei tunnu tulevan valmiiksi, eikä se ole toiminnan tarkoituskaan. Tilanteet ovat outoa slapstickia. Ne ovat kuin tahallisesti epäonnistuvaa komediaa eli niitä hetkiä, jotka viihdyttämisessä ovat kaikkein kiinnostavimpia. Teoksen äänimaisema syntyy näyttämöllä pääsevien äänien efektoiduista kaiuista. Näyttämö kuulostaa tilallisesti pohjattomalta viemäriltä, psyykeen mutaisimmilta kellarikäytäviltä.
Molempien duettojen suhteen on vaikea tulkita sanoiksi, mitä ne tarkalleen elehtivät, mutta otan rohkeuden väittää: teokset tekevät kuvia. Niiden kuvat ovat vahvoja. Kohtaus, jossa Karhunen raahaa pyörätuolillaan Hirvasen luovuttanutta ruhoa ympäri näyttämöä on yksi hienoimmista koskaan näkemistäni kuvista. Siinä ja lukuisissa muissa tilanteissa on fantastinen ja satiirinen ote, joka kurottautuu todellisuutemme ja nappaa katsojan kantaman maailman omaansa.
Kummatkin teokset päättyvät tilanteeseen, jossa esiintyjät vetäytyvät näyttämöltä kaikenkarvaisine olemuksineen. Esiintyjät konttaavat ja hivuttautuvat takaperin pois kirkkaasti valaistulta näyttämöltä pimeän rajan taa. Rinnastus on hyvin yksinkertainen ja helppo, mutta sen pinnan alla kuplii jotain käsittämätöntä. Hirvasen teokset ovat kuin sfinksi, jonka välittömän lempeästi näyttäytyvä hymy kätkee taakseen ikiaikaisen mysteerin.
Kaikkea ei ole tarkoitettu sanallistettavaksi, ja sanat voivat tuntua väkivaltaisilta kohdettaan kohtaan, koska tätä ei kuulu tehdä kohteeksi. Katsoja ja teos tuntuvat tasavertaisilta toimijuuksilta. Jälkimmäisellä on oma unenomainen logiikkansa, joka paljastuu ehkä myöhemmin unessa. Tuplailta on eksoottinen kukka, jonka esitys istuttaa mielen vesiin. Siellä ymmärrys esitysillan syvimmästä luonteesta puhkeaa hitaasti – vasta päivien, vuosien tai tulevien elämien päästä.
Niko Hallikainen
Kuvat: Aki-Pekka Sinikoski