Okulaarissa tanssikriitikko Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.
Kuva: Elina Brotherus
Kaksoisillan ensimmäinen teos Yhteis(ty)ö lähestyy ihmisen ja eläimen yhteistoimintaa antamalla koiralle esiintyjyyden näyttämöllä. Esitys koostuu tutkimuksellisista puheosuuksista, joissa käydään läpi ihmisen ja koiran välistä historiaa, sekä harjoitteista eri toimijuuksien painoja vaihdellen. Toisaalta esityksen voi nähdä käsittelevän viime vuosina suosituksi tullutta aihetta ihmisen ei-inhimillisestä toiminnasta, mutta toisaalta teos piirtää koiraesiintyjänsä kautta esiin inhimillisen toimijuuden piirteitä.
Esitys soljuu rennosti, luonnollisen ja leikillisen päämäärättömästi kohtaustilanteesta toiseen. Työryhmän näkee harjoitelleen koirajäsenensä kuunteltua paljon ja hartaasti. Esiintyjien huomio keskittyy painokkaasti koiraan; ihmisesiintyjät taitavat liikkumisen tavan, jolla koiran liike saadaan näyttämään koreografiselta. Maadoittamalla totunnainen ihmisliike kohti ei-inhimillistä liikettä, korostuu koiran inhimillisyys, jolla se katselee yleisöön merkityksellisemmin kuin yksikään ihmisesiintyjä.
Koiraesiintyjä lähtee seikkailemaan yleisön joukkoon ja päätyy polvieni ääreen nuolemaan sormiani. Esityksen systeemistä ja tavasta tehdä koirasta täysi toimijuus johtuen tämä arkisen hauska hetki muuttuu esityksellisestäkin näkökulmasta ainutlaatuiseksi. Ihoni maku jää esiintyjän sisään ja lähtee kiertämään näyttämöä pitkin ulos esityssalin ikkunasta. Epäinhimillinen tilanne herkistää ymmärtämään oman ihmiskehonkin isona epäjärjestyksenä, joka asuttaa ja tuottaa maailmaan ihanan epäyhtenäisesti kaikenlaista inhimillistä ja epäinhimillistä. Hetkeksi keho pudottaa tiedostamisen kivut, antaa oman luonnon tuntua.
Kuva: Laura Kauppinen
Jälkimmäinen teos I WILL TELL YOU WHEN I AM READY aloitetaan odotuttamalla aloitusta. Teoksen tilaa määrittävä tekijä on sähkötekniikka, jota asetellaan toistuvasti uusiin linjauksiin aina seuraavaa kohtausta kohti. Koreografi Sanna Myllylahden esiintyvä keho elää tämän kaaoksen keskellä kuin omaa todellisuuttaan, jossa hän tutkii aloittamiselle ja keskeneräisyydelle myöntymisen vaikeutta.
Tästä tulee hieno, lupaa koreografi katsojilleen työstään, absurdisti kuin apurahahakemusta täyttäessään. Näyttämöä rajaavat aaltoilevat piuhat ja pimeässä valaisevat tiimalasit, mutta jokaisen rajauksen yli astutaan. Työ etsii tanssin paikkaa, seinämien reunoilta ja pintojen heijastuksista, kohteettomasti. Liike pysyy kuitenkin kaiken sen kaaoksen keskiössä, mutta materiaaliseen hälinään hukkuneena. Keho on myrskyn silmä katsojan silmissä.
Näyttämöllä tehdään tilanteita muodostamalla toimintarykelmiä eri aloitusten päälle. Alkua tai loppuakaan on hankala paikantaa, niin äkkiväärästi kaikki tapahtumat päällekkäistyvät. Valotilanteet ovat improvisoidun nykiviä kuten musiikkikin, joka pyrkii yllättämään itsensä joka äänellä. Myllylahden valloittava huumorikin jää teemanmukaisesti katsomon ja näyttämön välitilaan, mutta osaa puhutella katsetta puolinaisuudenkin lomitse. Lopputulos tuottaa ja jättää hämmennyksen, jota teos itse pyrkii itsessään rakastamaan, ja sen kokeminen onkin rikastuttavan outoa.
Kun illan ensimmäisessä esityksessä rakennetaan ihmisen ja eläimen hierarkista kulttuurijärjestystä uuteen eettisesti koherentimpaan muotoon, niin jälkimmäisessä teoksessa tanssinäyttämön tekninen sisäänkirjoitus säpälöitetään kaoottiseksi ja omapäisesti loppuunsa virtaavaksi esitykseksi. Teokset ovat keskenään kiihottavan hajanainen parivaljakko. Dialogin hahmottuminen teosten välille on haastava kutsu kaivautua syvälle oman silmän taa.
Niko Hallikainen