Zodiakin syksyn 2026 viimeinen kantaesitys on Marika Peuran ja työryhmän Imperial Stage. Kysyimme Marikalta muutaman kysymyksen teoksen lähtökohdista ja kontekstista.
- teoksen ennakkotekstissä puhutaan ruumista imperiumin ytimessä (imperial core) ja imperialistisesta elämäntavasta. Avaatko hieman sitä mitä nämä käsitteet tarkoittavat, erityisesti tämän teoksen kontekstissa?
Sooloteoksessa Amalgam Melee (2024) tarkastelin mixed-suomalaisen ruumiini ristiriitaa, ruskeuden ja valkoisuuden, sekä niihin kytkeytyvän vallan ja väkivallan dynamiikkaa paikallisessa kontekstissa Suomessa. Teoksessa nämä kitkat toimivat kaksiteräisenä voimana: ne paljastavat, miten valkoisen ylivallan mekanismit muovaavat ja alistavat mixed-ruumista, ja samalla miten ruumiilla on pääsy tai osallisuus tähän väkivallan mekanismiin. Sortaja ja sorrettu samanaikaisesti.
Teossarjan toisessa osassa Imperial Stage, jatkan ruumiin sosio-poliittisen aseman tarkastelua väkivallan dynamiikassa. Teossarjan keskeinen kysymys on kenellä on monopoli määrittää mikä on väkivaltaa? Siinä missä Amalgam Meleen painopiste on rodullistetun ruumiin jännitteessä, halusin Imperial Stagessa syventyä tämän saman ruumiin etuoikeutuneen aseman näkökulmaan. Valkoisuus ja suomalaiseksi sosiaalistuminen ovat osa tuota perspektiiviä, mutta eivät yksinään tuntuneet riittäviltä käsittelemään sitä etuoikeuksien verkostoa, jota halusin tarkastella. Siksi päädyin imperialismin ja imperialistisen ruumiin rajaukseen: tarkastelemaan ruumistani imperiumin ytimessä.
Imperial Stage tarkastelee ruumista imperiumin ytimessä – siis ruumista, joka hyötyy globaalista järjestelmästä, jonka osa se on. Imperiumin ytimellä viittaan maailmantalouden korkean tulotason ydinalueisiin (Pohjois-Amerikka, Länsi-Eurooppa, Japani), jotka ovat historiallisesti rakentaneet hyvinvointinsa globaalilla arvon siirrolla periferiasta ytimeen. Imperialismi on kapitalismin monopolivaihe. Se on valtaapitävien valtioiden tai kapitalististen ydinalueiden hallintaa ja määräysvaltaa muita alueita ja talouksia kohtaan poliittisin, taloudellisin, kulttuurisin ja sotilaallisin keinoin. Toisin sanoen, se ei ole välttämättä suoraa valloittamista tai siirtomaavaltaa, vaan laajempi järjestelmä, jossa kansoilta ja valtioilta kielletään todellinen itsemääräämisoikeus. Imperialistinen elämäntapa puolestaan tarkoittaa sitä tuotannon, jakelun ja kulutuksen mallia sekä niihin kytkeytyviä ”hyvän elämän” diskursseja, jotka tekevät tästä järjestelmästä arjen itsestäänselvyyden – ruokaa, liikennettä, energiaa, identiteettejä. Kyse ei ole yksittäisten kuluttajien valinnoista, vaan infrastruktuurista, joka on uponnut pohjoisten yhteiskuntien käytäntöihin ja ruumiisiin.
Tämä parasiittimainen järjestelmä antaa imperiumin ytimessä olevalle ruumiille materiaaliset etuoikeudet, hyvinvointivaltiomme pohjautuu sortoon ja riistoon muualla. Olen kiinnostunut siitä, millaista tietoisuutta tämä materiaalinen olosuhde tuottaa omassa imperialistisessa ruumiissani. Miten imperialistinen elämäntapa muovaa ajatuksiani, halujani, kunnianhimojani – sitä, mitä uskon olevani ja mitä sen myötä ajattelen ansaitsevani.
- englanninkielisessä ennakkotekstissä on tärkeä lause, jota meidän oli haastavaa saada käännettyä juuri oikein suomeksi: The choreography dives into the contradictions of the imperialist way of living, made invisible by design. Kertoisitko tästä hieman lisää? Miksi tämä asia on teoksen ihan ytimessä?
Tämä imperialistisen ruumiin ‘tietoisuus’ rakentuu pitkälti näkymättömyyden varaan: järjestelmä ei piiloudu sattumalta, vaan tuottaa itseään normaalina. Järjestelmä normalisoi globaalia eriarvoisuutta ja ekologista tuhoa näyttäytyen yksityisinä ja arkipäiväisinä asioina. ‘Invisible by design’ viittaa siihen, että järjestelmää mahdollistava ja turvaava väkivalta on siihen sisäänrakennettua, sen on suunniteltu pysyvän näkymättömänä. Teoksen ytimessä onkin kysymys: miten se, mikä on suunniteltu näkymättömäksi, voidaan tehdä näkyväksi koreografian keinoin?
Suomalainen konteksti on tästä konkreettinen esimerkki: se, mitä pidämme itsestäänselvänä, on tuotettu näkymättömäksi. Kun peilaamme imperialistista ruumistamme – siis meidän, jotka olemme sosiaalistuneet suomalaisuuteen – olemme teosprosessissa tarkastelleet suomalaiseen yhteiskuntaan sosiaalistumisen prosessia ja siihen kytkeytyvää nationalistista identiteettiprojektia. Ajattelen, että suomalaisuuden ytimessä on vahvasti status quon eli vallitsevan järjestyksen vaaliminen ja toteuttaminen. Tähän sosiaalistuminen alkaa jo koulussa, ja näyttäytyy mm. voimakkaana luottamuksena valtiovaltaan, poliisiin, koulutusjärjestelmään. Arvojemme ja maabrändin ytimessä on demokratia, tasa-arvo, sivistys, laatu, luontosuhde, vaatimattomuus, itsenäisyyden merkitys ja poliittinen neutraalius, jopa rauhanlähettiläisyys. Näissä kiteytyy se, mitä ajattelemme ja uskomme itsemme olevan; ymmärrämme itsemme universaaliksi ja neutraaliksi lähtökohdaksi, moraalisesti, älyllisesti, sivistyksellisesti ja yhteiskunnallisesti ylivertaisina.
Henkilökohtaisessa prosessissani tämän havainnointi ja purkaminen on tapahtunut melko myöhään, siitä kaksi esimerkkiä. Ennen en ajatellut siinä olevan mitään outoa, että Suomessa on liputuspäivä niin usein. Myöhemmin havahduin sen nationalistisuuteen. Vietin myös pitkään itsenäisyyspäiviä niin, että kun eliitti juhlii Presidentin juhlavastaanotolla, seurasin perheineni ja ystävineni tätä loistoa kotona television äärellä, tunnelmallisesti glogilasillisen kanssa pukuloistoa ihaillen ja arvostellen, kuin olisimme itse osa tätä valittua joukkoa – ja olemmekin sitä, tavalla tai toisella. Spektaakkeli, jossa kansallisidentiteettimme tiivistyy.
Tämä sosiaalistuminen tuottaa minussa jotain, mitä on vaikeaa sanoa ääneen: näen imperialistisen ruumiimme olevan kuin apoliittinen, kesytetty aasi laput silmillä, kuolevan imperiumin niityillä pää pilvissä laukkaava viimeinen hyödytön sukupolvi. Sinisilmäisinä pauhaamme demokratian, tasa-arvon, yksilön vapauden ja sananvapauden puolesta, vaikka todellisuudessa olemme syvästi mädäntyneitä, hyödyttömiä, liberaaleihin identiteetteihin ja yksilökeskeisyyteen takertuneita, kaksinaismoralismin kyllästämiä, läpeensä moraalisesti korruptoituneita. Puhtoisen kuoren alla löyhkää paskan haju. Käsin kosketeltava esimerkki tästä on, kun presidentti Stubb puhuu New Delhissä Future Global Power -paneelissa (linkki) uuden kirjansa pohjalta, ja määrittelee länsimaisia liittoutumia pyhinä (holy) ja arvopohjaisina, kun taas nk. globaalin etelän liittoumat ovat epäpyhiä ja jumalattomia (unholy) sekä intressipohjaisia (interest based). Paneelin moderaattori näpäyttää tämän jaottelun rasistisuudesta ja kyseenalaistaa mikä länsimaisissa liittoumissa on arvopohjaista, eivätkö nekin perustu intresseihin, tässä tapauksessa siihen, että "Valkoiset ihmiset liittoutuvat ja vaihtavat ydinaseita keskenään!”. Presidentti Stubbin olemus hajoaa käsiin.
Olemme teosprosessissa tarkastelleet sitä, millaisen historiallisen väkivallan ja liittoumien pohjalle on kansallisvaltiomme rakennettu. Olemmeko jo unohtaneet kenen kanssa liittouduimme toisessa maailmansodassa? Entä mikä on väkivallan jatkumo nykyhetkessä, millaisia sotilaallisia liittoumia solmimme? On selvää, että NATO:n ja DCA:n (Defense Cooperation Agreement) puolustusyhteistyösopimusten myötä Suomi on entistä tiukemmin kiinni Yhdysvaltain imperialistisessa sotakoneistossa. Vaikka Suomi vaalii narratiivia pienestä ja toimijuudeltaan rajoittuneesta valtiosta historiallisesti suurvaltojen välissä, väitän, että se tekee juuri sellaisia poliittisia valintoja, jotka edesauttavat sen valittuja päämääriä. Imperial Stage kysyy, miten tämä narratiivi kirjoittuu kehoon: millaista tietoisuutta se tuottaa, ja mitä se saa meidät pitämään väkivaltana – tai olemaan pitämättä. Tämä ei ole vain teema, vaan keskeinen koreografinen kysymys: miten ruumiillistaa ja näyttämöllistää se, mikä on suunniteltu huomaamattomaksi?
- vielä edelliseen jatkaen, pystytkö jo kertomaan millaisten liikemateriaalien kanssa olette työskennelleet? Miten näyttämöllä käsitellään koreografian ja tanssin keinoin näitä teemoja?
Olemme etsineet koreografisesti ja ruumiillisesti sekä ääni-, tila-, valo- ja pukusuunnittelun keinoin menetelmiä sille, miten piirtää esiin sosiaalistumisen, vallitsevan järjestyksen (status quo) ja näihin kytkeytyvän väkivallan mekanismeja, sekä niiden ilmenemistä yleisösuhteessa – miten yleisö tulee näkyväksi osana teoksen yhteiskunnallista kudosta. Amalgam Meleessä kysymys väkivallasta ja sen tuottamasta jännitteestä on hyvin henkilökohtainen ja subjektiivinen – rasismi ja sisäistetty rasismi ovat ennen kaikkea ruumiillisia kokemuksia – josta se laajenee koreografiassa laajemmaksi yhteiskunnalliseksi kehykseksi. Imperial Stagen kohdalla huomasimme, ettei ruumiillisuuteen voi soveltaa samaa ruumiin kokemuksellisuudesta lähtevää lähestymistapaa, sillä imperiumin ytimessä elävän ruumiimme etuoikeutunut kokemuksellisuus ei ole tällä tavalla emotionaalinen, lihallinen ja hermostollinen. Etuoikeuksien, järjestelmän rakenteen ja sen mahdollistaman väkivallan käsittely tulee teoksessa ruumiilliseksi jännitteeksi koreografisen prosessin kautta.
Imperial Stagessa mixed-suomalaisen ruumiin aseman analyysi on zoomattu paikallisen kontekstin analyysista laajemmalle, ruumiin aseman ymmärtämiseen maailmanlaajuisessa kontekstissa. Tässä maailmanlaajuisessa kontekstissa nämä intersektionaaliset identiteetin piirteet (markers) menettävät tietyllä tavalla merkityksensä, sillä nyt keskeiseksi nousee luokan kysymys ja sen dynamiikka paikallisessa ja globaalissa mittakaavassa. Suomessa jo henkilötunnus asettaa meidät luokallisesti hyvinvointivaltion kehykseen. Havainnollistan tätä konkreettisella esimerkillä: jos musta tai ruskea Yhdysvaltain sotilas osallistuu sotaan Iranissa, hän on ensisijaisesti yhdysvaltalainen. Eri asia on, jos sotilas vastustaa ja kieltäytyy osallistumasta tähän sotakoneistoon. Kun ruumis vastustaa järjestelmää ja leimautuu petturiksi, nousevat nämä identiteetin piirteet jälleen merkittäviksi.
Tästä sotilaallisesta ruumiista tulikin teoksen keskeinen liikemateriaali. Lähdimme tarkastelemaan vallitsevaan järjestelmään sosiaalistetun ruumiin koreografiaa sotilaallisen ruumiin kautta; ei representoiden, vaan tutkien ja harjoitellen sen olemusta, ruumiin liikkeen laatua, rytmiä, tonusta ja dynamiikkaa. Näiden elementtien tarkasta eriyttämisestä ja outouttamisesta on syntynyt esiintyjäntaiteellinen praktiikka, jossa ruumiin tietynlaisesta minimalistisuudesta, sen läsnäolosta ja ‘takaisin katsovasta’ katseesta (oppositional gaze, bell hooks) repeää tilan jännitteessä affektiivisuutta, mielikuvia ja merkityksiä, jotka alkavat huojumaan ja liikkumaan.
Tämän työstämisen yhteydessä olemme pohtineet myös sitä, miksi koreografialta odotetaan "abstraktiutta" tullakseen tunnistetuksi taiteena – ikään kuin ilmaisun suoruus tai kirjaimellisuus ei täyttäisi taiteen kriteerejä. Kollega totesi minulle Amalgam Meleen jälkeen, ettei tanssitaide ole oikea muoto rasismin käsittelyyn, koska se ei voi puhua yhtä selkeästi kuin esim. teatteri, tai muut puhetaiteen muodot; hänen mukaansa tanssin voima piilee juuri abstraktiudessa. Ajattelen toisin: koreografia ja tanssitaide ovat paitsi sopivia, myös välttämättömiä ruumiin poliittisten kysymysten työstämiseen, sillä juuri koreografian keinoin voi avata ruumiillisuudesta jotain affektiivista, nyrjähtelevää ja epämiellyttävää – välisyyttä, jota puhe tai muut taidemuodot eivät tavoita samalla tavalla – ja toisinaan suoruus on välttämätöntä.
Erityisen kiinnostavaa minusta on työstää koreografista logiikkaa ja dramaturgiaa, joka ei lähesty ruumista status quon näkökulmasta tai imperialistisen katseen linssin läpi, vaan pyrkii peilaamaan sitä, mikä on itsessä epämiellyttävää – ei vain osoittamaan sitä itsensä ulkopuolelta. Esiintyjien ruumis kutsuu mukaansa tulemaan nähdyksi ja koetuksi koko totuudessaan: lempeässä hymyssään, marssien asennosta toiseen, ryömien riveissä ja valssaten lipuen halki tanssilattian. Yleisö istuu siinä, missä se on aina istunut – katsomassa, kokemassa, arvioimassa, tunnistamassa. Mutta nyt liike ei asetu vain katsottavaksi. Se liukuu kohti katsojaa, pysähtyy liian lähelle, ja kysyy: mitä näet, kun et voi katsoa pois?